LÖYLYNLYÖMÄ

Sauna on meille suomalaisille tärkeä paikka, enkä itsekään poikkea tässä asiassa maani kansalaisista yhtään. Ei varmasti ole montakaan sellaista taloa suomenniemelle rakennettu, josta ei tämä löylyn lähde löytyisi. Muistan, kun kerrostalossa asuessamme kipitimme aamutakinhelmat hulmuten alakertaan omalle saunavuorollemme. Lauteilla aloitimme aina haaveilun....sitten, kun rakennamme sen oman talon ja siihen sen oman saunan, niin varmasti kylvemme joka päivä ! Alkuun kiuas olikin kovilla, sillä jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin joka toinen sitä korvennettiin. Oli ihanaa istua lauteille aina kun halusi - vaikka aamulla viideltä. Nyt kun tämä unelma on toteutunut ja tavallaan arkipäiväistynyt on siitä tullut itsestään selvyys.

Sauna on kuitenkin nostettava omaan arvoonsa ja kunniaansa. Meillä se on paikka, jossa on tullut tehtyä isojakin päätöksiä. Sen leppoisassa tunnelmassa puhellaan yhtä, jos toista. Emmekä ole hätäisiä saunojia. Varsinkin lauantai sauna nautitaan kiireettä ja löylyn hyväilevässä lämmössä istutaan pariin otteeseen. Välillä käydään terassilla vilvoittelemassa. Onpa tullut talvi pakkasilla kieriskeltyä lumessa ja tehtyä lumienkeleitä tupaa vartioimaan.  Saunominen puhdistaa paitsi kehon, myös mielen. Lämpö rentouttaa kireitä lihaksia ja jotenkin vaan sen hämärässä hyväilyssä mielikin aukeaa. Ja saunan jälkeen nukkuu yönsä, kuin "härskisilli."

Kesä- ja talvisaunan tunnelma on erilainen. Valoisina kesä iltoina löylyveteen kastetaan aito koivuvihta, luonnon oma aromaterapeuttinen tuoksun lähde. Jos ollaan mökin saunassa, niin välillä pulahdetaan uimaan ja nautitaan terassilla saunaoluet. Joskus hivautetaan vielä makkaralenkki paistopussissa kiukaalle. Nam ! Talvisaunan pesuhuoneeseen virittelen kynttilöitä ja tiristän muutaman tipan löylytuoksua pullosta. Eucalyptusta, tervaa tai kuusetuoksua. Saatanpa tempaista mukaani vielä lasillisen kuohuviiniä. Pitkäjalkaisesta pikarista tietenkin.

Mökkisaunan terassi

Savusauna mökillä

Saunomisen lomassa tulee usein lutrattua kaikenlaisten voiteiden ja naamioiden kanssa. Vartalon kuorinta ja kasvonaamio kuuluvat muutaman kerran kuukaudessa saunomisrituaaleihini. Nykyään saa hyviä hiustenhoitoaineita, jotka sisältävät runsaasti väripigmenttejä. Orastavan juurikasvun saa näppärästi piiloon yksillä lämpimillä. Tämän session jälkeen olo on rento ja mukava. Sauna on jälleen kerran tehnyt tehtävänsä.

SISUSTUSSUUNNITELMIA

Mieleni on jo pitkään tehnyt uusia verhot olohuoneeseen ja keittiö/ruokailutilaan. Nyt olen viimein ryhtynyt tuumasta toimeen ja olin yhteydessä Deco Store nimiseen myymälään. Ammattitaitoinen suunnittelija tunsi hyvin kankaat ja niiden olemuksen. Laskeutuvuuden, ommeltavuuden, valon vaikutukset jne. Hyvin pian hän myös kartoitti mikä tyyli on omaani ja osasi sen jälkeen esitellä sopivia kangasvaihtoehtoja. Sovimme, että hän tulee näytteiden kanssa meille kotiin. Kun pääsee näkemään kankaan oikeassa kohteessaan on päätöksen teko paljon, paljon helpompaa. Sopivien kankaiden ja värien löytyminen vaati häneltä kuitenkin kaksi käyntiä täällä meillä, mutta nyt on päätökset tehty ja kielipitkällä odotan verhojen valmistumista. Näillä valinnoilla tilat tulevat kokemaan melkoisen muutoksen. Kuvaan astuu sopivasti myös glamouria!

Talomme on melko suuri ja nyt kun olemme jääneet mieheni kanssa kahdestaan on kaksi huonetta käytännöllisesti katsoen suljettu kokonaan pois käytöstä. Toinen näistä vie kyllä ns. vierashuoneen virkaa, mutta tuo toinen.... se on jäänyt ylhäiseen yksinäisyyteensä. Olenkin alkanut nimittää niitä kuolleiksi huoneiksi. Koska jo pelkkä ajatus kuolleista huoneista väreilee huonoa fengsuita, sain ajatuksen. Teen tästä yksinäisestä sudesta minulle oman huoneen.

Omassa huoneessani tulee olemaan valkoinen sohva, jonka saan ehdottomasti Suomen parhaalta geelikynsien tekijältä Marjulta. SM-kultaa jo kahtena vuonna peräkkäin ja MM 3. tänä vuonna. Tämä sijoitus kirkastuu takuuvarmasti vielä maaliskuussa, kun ensi vuoden kisat käydään Saksassa. Marju oli uusinut sohvansa ja tuo kaunotar jäi heille tarpeettomaksi. Meiltä se tulee saamaan hyvän kodin ja herättää kuolleen huoneen uudelleen eloon. Siellä on ennestään senkki, jota tulen freesaamaan  maalipinnalla. Miehenikin pääsee nikkaroimaan, kun teetätän takkahormin ja seinän väliin lattiasta kattoon hyllystön. Siihen tulen sijoittelmaan osan kirjoistani. Olen tässä ihan tohkeissani nyt, sillä kodin sisustaminen on aina yhtä mukavaa puuhaa. Moni asia projektissani on vielä auki, mutta lähden siitä, että kokoan tässä ikäänkuin palapeliä.  Hiljaa hyvä tulee, sanotaan.

Heti joulukuun alussa alan aina sirotella joulukoristeta sinne tänne. Sisustustyylini on enemminkin pelkistettyä, mutta joulunaika saa minutkin rönsyilemään. Valosarjat, enkelit, "kristallipallot" sekä kulta- että hopeanauhat etsiytyvät helposti omille paikoilleen. Kukista joulutähdet ja amaryllikset ovat ehdottomia suosikkejani. Kynttilät sekä sisällä, että ulkona luovat tunnelmaa ja tekevät olon kotoisaksi. Joulumusiikin kuunteleminen antaa pontta muille jouluvalmisteluille, kuten leivontaan ja laatikoiden tekoon. Mutta niinhän se on, että usein yksi asia johtaa toiseen ja näin syntyvät ne kokonaisuudet. Eipä olisi todellakaan tullut ajatelleeksi, että olohuoneen verhojen uusiminen johtaa lopulta lanttulaatikon tekoon, mutta siltä se nyt vahvasti näyttää. Pitäisikö aloittaa ihan a:sta ja ostaa ne lantut, vai käyttäisikö valmista survosta? Uskon, että tämäkin ongelma ratkeaa jotain kautta, kun aika on kypsä.

ÖTÖKKÄ KAMMO

Kammoan kaikenlaisia öttiäisiä. Hämähäkkejä, koppakuoriaisia, hirvikärpäsiä, ampiaisia..... Valitettavasti tunne ei ole molemminpuoleinen ! Vedän kaikkia näitä nilviäisiä puoleensa, kuin navetan ylisillä roikkuvat, kärpäsiä keräävät liimalätkät. Kerronpa teille muutamasta kohtaamisesta.

Golfkenttä on hyvin usein se paikka, jossa tämä "fanilauma" rokottaa oikein isolla porukalla. Jos vielä sattuu ( ja useimmiten sattuu) ettei peli oikein kulje, niin nuo naaman edessä härräävät ja korvanjuuressa illittävät pirulaiset eivät ainakaan paranna tunnelmaa tahi suoritusta ja keskittymiskykyä. Muutama vuosi sitten Peurunka Golfin takalenkillä kävelin, kuin kuplassa, sillä varmasti koko Laukaan hyöteiskanta oli kintereilläni. Mikään myrkky, joita bägistäni kaivoin ja päälleni suihkutin ja voitelin, ei pitänyt tätä jengiä minusta loitolla. Pelkäsin, että saatan saada hetkenä minä hyvänsä primitiivisen reaktion ja lähteä juoksemaan hulluna huutaen ja ulvoen johonkin suuntaan. Mätkin rautaseiskalla nilkkojani, kun yritin tappaa mahdollisimman monta yhdellä iskulla ja huidoin käsilläni niitä jotka härräsivät silmien, korvien ja sieraimien edessä. Jos joku seurasi touhuani kaukaa, ajatteli varmaan, että tuolla naisella ei ole kyllä kaikki intiaani kanootissa. Pahinta oli se että sain mekastaa ihan itsekseni. Muut ryhmässäni kulkivat aivan rauhassa keskittyen normaalilla tavalla lyönteihinsä. Minä vedin bägikärryä perässäni hikisenä ja raivoissani. Raivo ei ole se kaikista suositeltavin tunne tässä lajissa ja lopputulos oli sen mukainen.  Kaiken kukkuraksi olen pistoksille niinkin allerginen, että paukamat ovat lähes "nyrkinkokoisia" ja kutiavat niin vietävästi. Jos olisi käynyt vielä niin onnettomasti, että olisin törmännyt käärmeeseen, olisi sokka irronnut varmaan lopullisesti.

Viime kesänä ihmettelin muutamina aamuina, kuinka on mahdollista, että minua oli yönaikana pistäneet itikat yöpaidan alta?  Ihollani oli siellä täällä paukamia, ikäänkuin sarjatulella tykitettynä. Sänkyä pedatessani havaitsin parina aamuna lakanalla muutaman ihan olemattoman öttiäisen. Kun yritin tarttua kiinni, näytti siltä, että se lennähtää pois. Kun taas uudelleen törmäsin tähän veijariin, niin tajusin, ettei se suinkaan lennä, vaan pikemminkin hyppää. IIIIK ! Kirppuja ! Singahdin välittömästi työhuoneeseen. Tietokone auki ja googleen koirien ulkoloiset. Mitä pitemmälle luin sitä selvemmin  tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn. Oli kuin varsinainen kirppuarmeija olisi vallannut kehoni. Minua kutitti joka puolelta. Purin kynteni juurikkaaseen, kun mietin mistä hitosta koirani ovat voineet saada tartunnan? Sain selville, että kirppujen hävittäminen on eritääin hankalaa, sillä niiden kehitysvaihe on moninainen ja larvat saattavat elää esim. listojen alla useita vuosia. Näin jo sieluni silmin, kuinka huusollimme on vedettävä "luilleen" tämän viheliäisen otuksen häätämisessä. Googletin samalla myös tuholaistorjujat Keski-Suomessa.

 Esimmäisenä tytöille BayVantic-valeluliuokset niskaan ja sen jälkeen alkoi tapahtua. Imuri lauloi ja pesukonejauhoi. Matot ulos ja Hetan peti roskiin. Pyyhin, kuurasin ja kuopsutin päivän. Olin rättiväsynyt, kun mieheni tuli töistä kotiin. Itseäni raapien kerroin hänelle tästä karmaisevasta löydöstäni. Päätin tehdä vähän tiedusteluja toisilta "koiraihmisiltä", puhelin käteen ja soittamaan. Kumpa olisin älynnyt soittaa heti aamulla, niin olisin välttynyt tältä jumalattomalta kouhotukselta. Ystäväni Kirsi, jolla on neljä koiraa ja kaksi kissaa sanoi heti: "lintukirppuja"! Eivät ota koiraa sen enempää kuin ihmistäkään isännäkseen, mutta matkustavat kyllä koiran turkissa ja päätyvät sitä kautta sisätiloihin. Minua kehoitettiin ottamaan ihan rauhallisesti ja vakuutettiin, että kun lintujen pesimäaika on ohi, niin ongelma poistuu. Näin myös tapahtui. Opetus: Älä ala maalailemaan piruja seinille, ainakaan kovin isolla pensselillä. Jaa ongelma ystäväsi kanssa, niin pääset paljon vähemmällä. Ja tämä ohje pätee kaikessa, ei pelkästää näitten lintukirppujen kanssa.  

Ulkomaan matkoilla olen aina tarkkana. Lämpimässä ja kosteassa ilmastossa sikiää kaikenlaisia vilistäjiä, joista ikävimpiä ovat torakat. Onneksi tähän otukseen ei ole tarvinnut montakaan kertaa tuttavuutta tehdä, mutta jokusen olen kuitenkin matkoillani nähnyt. Olimme toistakymmentä vuotta sitten sikoni ja äitini kanssa matkalla Costa Del Solilla ja huoneessamme asusteli jonkinlainen sarvijaakko. Olimme yrittäneet sitä husia pois kuitenkaan siinä onnistumatta. Yhtenä aamuna tavoitin siivoojan ja menin häntä jututtamaan. Koska en tiennyt mikä torakka on englanniksi ( vielä silloin) tai ylipäätään oliko edes torakasta kyse, selitin hänelle, että huoneessamme on "änimal". Nainen lähti mukaani silmät hämmästyksestä lautasiksi levinneinä. Hieman varovasti ja epävarmoin askelin hän seurasi vanavedessäni sisään huoneeseemme. Osoitettuani sormellani tätä "änimalin" hän tuhahti äänekkäästi pyöritellen sekä päätään, että silmiään. Hivautti örkin rättiinsä ja jatkoi matkaansa. Olimme toki yrittäneet samaa itsekin, mutta hän oli selvästi kokeneempi pyydystäjä.

Viime kesänä jouduin ristimään itseni Parmankinkuksi, sillä paarmat osoittivat minua kohtaan tarpeettoman suurta mielenkiintoa. Ja jos joku asia talvessa on kohdallaan, niin eipähän tarvitse voidella kortisoonilla kutiavia näppylöitään.

Voimavarat ja varavoimat

Kaamos aika on sielulleni myrkkyä ! En tykkää yhtään tästä pimeästä syksystä. Voisin hyvin painua talviunille, kuten karhut. Tuntuu, että kaikki pysähtyy, eikä asiaa auta yhtään tuo iänikuinen harmaus ja alston luonto. Marraskuu on pahin. Joulukuussa jo helpottaa. Usein viimeistään silloin on satanut lunta ja ympäristö valaistunut. Puutkin pukeutuvat valkoiseen lumivaippaan näyttäen pulskilta ja reheviltä. Tulee joulu ja joulupuuhat. Tammi, helmikuussa luonto on todella kaunis varsinkin kovilla pakkasilla lumikiteiden kimaltaessa, kuin timantit. Päiväkin on jo monta kukonaskelta pidempi. Uusi aika on alkanut ja kevättä odottaa innolla. Maaliskuuhan jo näyttää maata ja huhtikuussa humahtaa.

Olen ihan tosissani pohtinut, kuinka näitä ajatuksiaan ja asenteitaan saisi muokattu niin, että pysyisi hyvin "käynnissä" ympäri vuoden. Olen koirien kanssa iltalenkeilläni huomannut, että hyvin monessa mökissä käytetään kirkasvalolamppua. Siitä päättelen etten suinkaan ole ainut jota tämä aika koettelee. Eikä varmaan menisi rahat hukkaan, jos sellaisen hommaisi myös tänne omaan korsuunsa.  Olen tänä syksynä popsinut Mini-Sun nimistä multivitamiiniä ja ainakin uskottelen itselleni, että niistäkin saa puhtia tarpoa läpi nämä harmaat päivät.

Jokin liikunnallinen juttu toimisi ilmanmuuta hyvänä lisäenergian lähteenä. Pidän uimisesta, joten mikä hiivatti siinä on, etten saa vedettyä ahteriani uimahalliin?  Alkuun pääsy on aina kaikista hankalinta. Tiedän sen oikein hyvin. Kun on jaksanut sinnitellä muutaman viikon, niin luonto suorastaan vaatii lähtemään liikkumisen, tässä tapauksessa uimisen pariin.  Onneksi on nuo kaksi karvanaamaa. Heidän kanssaan on pakko lähteä ainakin kolme kertaa päivässä raittiiseen ilmaan.
Koirien ulkoilutuksessa filosofiani on ollut alusta alkaen se, että minä en vie heitä ulos, vaan he vievät minua.

Itseään voi kyllä piristää monin keinoin. Muistin juuri, että minulla on kaksi lippua Jyväskylä kaupugin teatteriin, jotka olen saanut pojaltani lahjaksi. Miksi en tosiaankin käyttäisi niitä nyt?
Paviljongissa on tuon tuosta esiintymässä hyviä artisteja, joten ei kun konserttiin. Elokuvateattereissa pyörii elokuvia.... suurin ongelma taitaakin olla se, ettei saa itseään liikkelle. On ihan turhaa ajatella näitä pitäisi ja täytyisi ajatuksia. Niiden kanssa saa hautautua tänne kotiin, eivätkä ne johda mihinkään muuhun, kuin voivottelemaan lisää. Nyt lupaan itselleni ryhtyä toimimaan ja suuntaan täältä neljän seinän sisältä ihmistenilmoille !

Yksi tärkein hyvän mielen tuottaja meinasi tyystin unohtua. Ystävät. Mikä on sen antoisampaa ja elähdyttävämäpää, kuin turiseminen ystävän kanssa, kyytipoikana kupillinen kahvia tai kaksi. Kirsille tiedoksi, että tulen vierailemaan luonasi jatkossa viikoittain. Viritellään ompelukerho, lukupiiri, kokkikoulu tai joku muu mukava oheis-sessio. Ja te kaukana asuvat aarteet. Voi kunpa asuisitte lähempänä !

Miten minusta tuntuu, ettei tämä marraskuukaan nyt niin mahdoton ole. Hyvät ajatukset johtavat hyviin ja itseä kannatteleviin tekoihin. Siis hyvistä ajatuksista tekoihin.

Voimallista ja mukavaa marraskuuta kaikille.
    

VOI ITKU

Katselin perjantaina Elämä on ihanaa ohjelmaa, joka on ollut valtava menestys ja ilmiselvästi antanut paljon mukana oleille artisteille. Oman tuotannon kuunteleminen toisen ammattilaisen tulkitsemana on liikuttanut kyyneliin asti . Myös monesta kotisohvasta on kuulunut niiskutusta ohjelman aikana. Aloin pohdinnan itkun olemuksesta ja niistä hetkistä, jolloin se pyrkii mielellään esiin. Sanotaan, että itku ei auta, mutta kyllä se sen  hyvin usein kuitenkin tekee.

Itkun avulla voi purkautua ja vapautua. Toisinaan sen haluaa tukahduttaa, toisinaan taas antaa vyöryä täysillä päälle. Voi itkeä hiljaa tai parkua äänekkäästi. Itkuissa on niin paljon erilaisia vivahteita jotka näyttävät tulevan luonnostaan, riippuen siitä minkä impulssin voimasta silmänurkat kostuvat. Itku voi päästä ilosta, surusta, raivosta, jännityksestä, pelosta tai pettymyksestä. Näköjään mistä tahansa tunnetilasta. Lievittäen, tasoittaen ja  hoitaen itkijän mieltä. Taisteluun itkua vastaan menee paljon voimia, joten eikö ole parempi antaa itkun tehdä tehävänsä.?

Minä kuuluun "itkijänaisiin." Olen kaivanut nessut esiin monissa tilanteissa tai pyyhkäissyt esiin tulleet tipat kämmenselkää. Elokuva kirvoittaa kyyneleet helposti esiin. Titanic on raina, jonka päätyttyä itkin elokuvateatterissa oiken ns. höröitkua. Mieheni tarjosi minulle kömpelösti taskussaan olevan, jo parhaat päivät nähneen nenäliinan silmien pyyhkimistä varten. Silmät turvoksissa ajoimme hakemaan poikaamme siskoni luota hoidosta. Hän ei ihmetellyt  ulkonäköäni yhtään. Totesi vain oven välissä, että eikö ollutkin ihan kauheeta. Minä siihen, että oli. Hän vielä että, hanat sitten aukes, johon minä, että niin teki. Hän ymmärsi tunne reaktioni täysin. Itkijänaisia myös. Ihan toisenlainen elokuva Niskavuoren Leipä on myös nielettänyt loppukohtauksessaan. Niskavuoren matriarkka ja vanhaemäntä Loviisa kehoittaa miniäänsä Ilonaa ottamaan paikkansa pöydän päässä. "Istu sinä Ilona, tuohon pöyrän päähään - niikuin olisit siinä aina istunut" Tuossa lauseessa ja äänensävyssä oli niin paljon enenmmän kuin sanat antoivat ymmärtää. Byhäää. Toisiko joku paperia?

Piukua pääsee myös musiikin voimasta. Näin joulun lähestyessä tulee mieleeni heti muutama joululaulu, joita ei voi kuunnella kuivin silmin. Kun noin kaksikymmentakaksi ja puolivuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran Konsta Jylhän joululaulun repesin täysin. Laulussa kerrotaan pienenestä tytöstä joka vie kynttilää äitinsä haudalle. Sanat kuuluvat yhdessä osassa  jotenkin tähän tapaan: "   Liekin niin häilyvän, tuo hauta rakkaimman hetkeksi saa, sitä katsovi silmin niin kaipaavin sitä katsoo ja taas odottaa. Koska joulun hän saa, koska voi naurahtaa kera muiden taas kuin ennenkin....."  ......" äänen hiljaisen sointuvan kuulevi hän, älä huolisii jää. Nosta vain pystyyn pää, joka hetki sun kanssasi käyn" Byhää...... itkin niin että olisin vedeksi muutua. Puristin puolivuotiasta poikaani itseäni vasten. Hellitin otetta ja silmäni nauliutuivat hänen pohjattomiin, viattomiin ja kultaisiin silmiinsä ja Byhääää.....  vähitellen rauhoituin ja pääsin irrottautumaan siitä haikeuden ja kaihon tunnetilasta. Toinen biisi kolahti parivuotta sitten, kun leivoin karjalanpiirakoita ja kuuntelin samalla joululauluja. CD-levy oli jo vanha ja useaan kertaa soitettu, mutta tämän kappaleen kuulin - nyt ensimmäistä kertaa. Siinä ollaan tallissa ja jeesuslapsi on juuri syntynyt. Kaikki haluavat käydä osoittamassa kunnioitustaan Hänelle. Myös tallin nurkassa ollut vähäpätoinen pieni mato, lähtee sentti sentiltä etenemään kehtoa kohti ja miettii, kuinka voisi arvostustaan osoittaa. Aasit ja muut tallin asukkaat luovat lämpöä lapsen ympärille omalla hengityksellään... kun tuo pieni olio sitten vihdoin pääsee kohteeseensa ja pyhä käsi koskettaa sitä, on kiiltomato syntynyt tähän maailman kaikkeuteen ! BYHÄÄÄ..... kolkuttelin parit piirakka pohjat silmät sumeina ja veivasin cd:n uudelleen alkuun, koska halusin kuulla tämän tunteita koskettaneen kappaleen heti uudelleen.

Olen märissyt myös: yhden vanhan papan takia, joka tulipalossa menetti kaiken muun, paitsi kauhtuneen karvahattunsa. Nuorenparin vuoksi, jotka Barcelonan lentokentällä hyvästelivät toisiaan, eivätkä millään olisi halunneet irrottautua syleilystä. Tässä tapauksessa kyynelehdimme siskoni kanssa yhdessä ja mietimme oliko tuon pojan nyt ihan PAKKO LÄHTEÄ? Nämä yhdessä itketyt itkut ovat muuten omalla tavallaan hyvin voimaannuttavia !  Kyyneleet kirposivat myös silloin, kun vuosia sitten Meri-Teijon junnutourin golfkisassa poikani löi hole in one:in. Istuimme kaukana tapahtuman keskipisteestä, mutta meillä oli kiikarit ja  mieheni selosti tapahtumaa, kuin Antero Mertaranta ikään.

Itku on monessa mukana ja varmasti paikallaan aina silloin, kun kyynelkanavat aktivoituvat. Täytyykin muistaa ostaa seuraavalla kauppareissulla tuhti pakkaus nenäliinoja jemmaan. Joulu on tulossa ja poikani muutaa heti alkuvuodesta puoleksi vuodeksi Espanjaan, joten niille tulee olemaan takuuvarmasi käyttöä. Niin että kyyneliin !

KUKA SUKSENI VEI ?

Olisipa viulu ja osaisipa soittaa. Lienette kuulleet tämän sanonnan joskus. Minulle vastaavaa tarkoittaa, olisipa sukset ja osaisipa hiihtää. On mukava katsella hiihtokilpailuja ja eläytyä siihen keveään lentoon, jolta varsinkin luisteluhiihto mielestäni näyttää. Perinteinen sivakointikin vaikuttaa  sulavalta menolta paitsi 35 km jälkeen, suojasäässä ja ylämäkiosuudella. Siinä kohtaa komppaan tätä urheaa ihmistä ihan täysillä. Hiihtäjistä huokuu sitkeys ja energisyys. Haluaisin samanlaisen elinvoimaa uhkuvan auran ympärilleni. Hiihtäjien kroppat ovat jäntevät ja posket punoittavat terveesti. Haluan itsellenikin hiihtämisestä punehtuneet posket eikä siitä jäntevästä kropastakaan varsinaista haitaa olisi... Tulkaapa sitten mukaani ladulle. Olen sinne nimittäin muutaman kerran "eksynyt" silloin, kun vielä oli ne sukset. Mutta tehdäänpä heti yksi asia selväksi. Ikäväkyllä - minä en osaa hiihtää.

Tuttava pariskunta pyysi meitä mukaansa Saariselälle. Heillä oli siellä tiedossa mukava mökki, jonka sai vuokralle ns. aseveli hintaan. Ja me olimme heti valmiita, kuin Elmeri sotaan. Niin sitä pakattiin sukset ja muut vermeet viikon lomailua varten  ja eikun matkaan autonperä maata viistäen. Heti tulo päivänä suoriuduttiin ladulle kevyen lämmittely hiihdon merkeissä. Edellisestä kerrastani oli varmaan yli 20-vuotta aikaa. Mietin tuon ensi rundin jälkeen, kuinka ihmeessä tulen selviytymään  edessä olevasta viikosta. Sää oli koko loman ajan mitä parhain. Aurinkopaistoi useana päivänä ja ladulla oli välillä hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Olin varmasti melkoinen riesa. Pienimmätkin mäennyppylät olivat minulle suorastaan painajaisia. Kaikkein mieluiten olisin sipaissut sukset olalleni ja kävellyt kaikki alamäki osuudet. Porukassa kun mentiin, niin se olin minä jota täytyi odotella. Näytti välillä siltä, että toisten leuat löivät loukkua ja huulet sinertivät mokomassa lönkyttelyhiihdossa. Voin kertoa, että minua ei päässyt vilu yllättämään. Pää märkänä paahdoin menenmään, enemmän käsi- kuin jalkatekniikalla. Jos olisin tempaissut sen hikisen pipon päästäni, niin pienimmät lumipenkat olisivat varmaan alkaneet ympäriltäni sulaan sen höyryn voimasta mikä päästäni nousi. Kaikista mukavinta näillä retkillä oli eväiden syöminen laavulla. Olisin hyvin mielelläni jäänyt sinne nuotiotulen loimuun istuskelemaan ja katselmaan, kun tuli nuolee puita. Mutta ei. Muut kuulivat ladun kutsun ja minun oli seurattava johtajaa.... 

Viikon varrella rohkaistuin aavistuksen näissä alamäkilaskuissa ja viimeisenä hiihtopäivänä olikin sitten varsinainen testi. Jos olisin tiennyt mitä tulemanpitää olisin kyllä jättänyt väliin. Hiihtolatu karttoja tutkittiin edellisenä iltana ja päätettiin nousta Kaunispään huipulle. Olisihan se pitänyt tajuta, että nousun jälkeen tulee ennemmin tai myöhemmin lasku. Ja siitä alkoi painajainen. Huipulla pällisteltiin aikamme maisemia, otettiin valokuvia ja sitten menoksi. Ystäväperhe lapsineen ja poikamme lähti edellä, minä heidän jälkeensä ja mieheni jäi taakseni varmistelemaan menoani. Ja se oli totta tosiaan menoa, eikä nokitusta. Latu-ura oli osittain jäinen tai sitä ei kaikinpaikoin edes ollut. Huipulla käyvä tuuli nostatti vedet silmiini ja vauhti kiihtyi. Syöksyin mäkeä alas kuin raketti silmät sumentuneina. Sydän nakutti varmaan kahtasataa ja maisema vilisi silmissäni. Kuulin mieheni huudot takaani, jossa hän kehoitti minua notkistamaan polviani ja olemaan mahdollisimman rentona... Olin laskenut alkumatkan nilkat jäykkinä ja tikkusuorana suksienpäällä vaapuen. Siinä vauhdissa tuntui vaikealta muuttaa asentoa ohjeiden mukaiseksi, mutta tein työtä käskettyä. Mietin lakkaamaatta kaaduonko heti, vaiko vasta hetken päästä. Jossain edessäni näin ystäviemme ja poikamme seisoskelevan ladun vieressä ja huokaisin helpotuksesta. Ihanaa. Tämä lasku päättyy ihan kohta. Lähestyessäni heitä kuulin huudot " kaada ittes, kaada ittes." Ja ihme kyllä onnistuin tässä ilman, että meni luita poikki. Kun olin kömpinyt hangesta pystyyn ja aloin katselemaan ympärilleni havaitsin, että mäki ei ollut suinkaan päättynyt tähän. Se vain teki jyrkän kaarroksen vasemmalle ja  nythän se oikeastaan vasta alkoi !

Olin lopen uupunut. Pitkä nousu, sekä juuri suorittamani huima lasku tuntui joka ikisessä lihaksessani. Latu edessäni näytti kiemurtelevan loputtoman pitkänä alamäkenä enkä voinut kuvitella, kuinka tulen siitä selviämään. Kehoitin kaikkia muita menemään edellä. Tulisin perässä tavalla tai toisella, omaan tahtiini. Lähdimme matkaan, muut sauvoillaan lisää vauhtia työntäen, minä sivuttain "tamppaus" taktiikalla edeten.Tällä menolla jäin tietenkin mahdottomasti muista jälkeen. Mieheni hiihti jo minua vastaan ja epäuskoisena hörähteli, että tälläkös tyylillä täältä sitten tullaan ? Voitte uskoa, että minua ei huvittanut pätkääkään. Olin vihainen, väsynyt ja janoinen. Haukuin sekä itseni, että mieheni pataluhaksi. Naama monella mutkalla tamppasin höyrypäisenä eteenpäin. Mieheni käsitti, että nyt on tilanne niin tulenarka, että sokka voi päästä lopullisesti irti hetkenä minä hyvänsä. Hän sai sovitellen maaniteltua minut jatkamaan matkaa laskien. Hän kertoi, että mäkiosuus on ihan pian ohi ja, että pahimmat ja jyrkimmät kohdat ovat jo takanapäin. Olisin halunnut heittäytyä maahan makaamaan ja uskon, että pelkästä tahdon voimasta olisin saanut turistettua räkäkynttilät roikkumaan nenästäni, kuten monilla kilpahiihtäjillä maaliviivan ylitettyään, kaikkensa antaneina. Minusta tuntui tuolla hetkellä samanlaiselta.

Kotiin palattuamme nostin sukset autotallin seinälle.Ihmettelin tässä yhtenä päivänä, että kuka sukseni vei ? porkatkin yksitein ! Kun en niitä enää entisellä paikallaan nähnyt. Ilmeisesti mieheni on varmistanut, että " hiihdän " jatkossakin vain 20 vuoden välein.

OSTO ÄHKY

Oltiin tyttöporukalla viime kesänä Roomassa. Ihanassa ikuisessa kaupungissa, jonne haluan matkustaa vielä uudelleen. Kuuluisimmat nähtävyydet ovat kävelymatkan päässä toisistaan ja tottakai, muodin mekassa kun ollaan, niin tulihan niitä kierrettyä - vaatekauppoja. En pidä itseäni minään himoshoppailijana, mutta tuolla kyllä karkasi mopo täysin käsistä.

Siinä jumalattomassa helteessä varmaan pääni pehmeni niin paljon, että kontrolli pääsi pettämään. Eikä tietenkään  ollut minkäälaista "jarrua"mukana (mieheni) joka olisi pidätellyt tai taluttanut kaikkien niiden vaaterekkien ulottumattomiin. Ehei ! Olin matkalla kahden shoppailulle täysin väsymättömän ladyn kanssa. Nämä tyylinsä löytäneet naiset vainusivat laatu / hinta suhteeltaan sopivia kohteita joihin teimme onnistuneita iskujamme. Minä paahdoin täysillä mukana ja seurasin, kuinka vikkelästi ja harjaantunein ottein he osasivat juoksuttaa sormiaan tangoilla vetäisten esiin toinen toistaan haluttavampia vaatekappaleita. Ostospussit räikien siirryimme aina seuraavaan kohteeseen. Ja kohteiden määrähän oli loputon. Kolusimme vaatekauppojen lisäksi laukku-, koru- ja kenkäkaupat sekä katumyynti kojut.

Olimme varustautuneet kierroksillemme hyvillä kengillä (täydellisen shoppailupäivän ehdoton edellytys) sekä vesipulloilla. Kaupungissa oli useita piazzoja, joiden laitamilla tai keskellä sijaitsi vesipisteitä, joista voi käydä juomapullojaan täyttämässä. Näissä vesipisteissä kävivät Italiaanot huuhtelemassa päitään ja koiratkin latkivat vetensä tottuneesti. Välillä pysähdyimme johonkin viihtyisän näköiseen tavernaan puraisemaan jotakin perin Italialaista, kuten pastaa, pizzaa tai risottoa. Lasillinen valkoviiniä kyytipojaksi ja jo vain jaksoi taas matkaa jatkaa.

Tyttöporukassa tehdyillä reissuilla on ihan omanlaisensa fiilis. Aamut alkanvat mahdottomalla sutimisella, kun kaikki tungeksivat kylpyhuoneeseen ja aloittavat ehostuksen. Meikkipussit rehottavat avonaisina. Lämpörullat ja suoristusraudat kuumenevat. Parfyymit tuoksuvat ja korot kopisevat. Seisoskellaan vaatekaappien edessä ja mietitään, mitä laitettaisiin päälle. Jos alaosa on sopiva, niin ainakin yläosa vaihdetaan pariin kertaan ennenkuin oikea asukokonaisuus on löytynyt. Mikäli on ollut niin turhamainen ja ajattelematon, että kaikesta huolimatta tuli keikkuttua korkokengissä koko edellinen päivä, niin seuraavana aamuna viimeistään on "maksun aika". Varpaiden ja / tai kantapäiden rakot laastaroidaan uutta koetusta kestämään ja saatetaanpa sujauttaa mukaan jopa vaihtokengät.

Ostoskierrokselta palataan hotellille jalkojensyrjillä. Väsyneinä, mutta onnellisina. Kaadetaan lasillinen viiniä ja esitellään saalis. Nyökytellään hyväksyvästi päitä ja ollaan iloisia kaverin puolesta, siitä, että hän on onnistunut tekemään tämän uskomattoman ihanan ja tarpeellisen löydön. Rutistellaan muovipussit ja paperikassit roskiin ja aloitetaan huokailu mahtaakohan matkalaukkuun enää sopia mitään. Ensimmäiset huolestuneisuuen rypyt nousevat otsalle, kun arvuutellaan matkalaukun painoa ja herätään ajatukseen myös ylipainon mahdollisuudesta.

Neljä päivää olin täysiverinen shoppailija, mutta sitten tuli stoppi. Täydellinen osto ähky. Vannoin, etten osta vuoteen MITÄÄN. Puserot, mekot, laukut ja  kaikenlaiset killuttimet vilisivät silmissäni. En halunnut nähdä enää minkäälaista rättiä tai kretonkia. Lentokentällä parkkeerasin istumaan lähtöporttimme läheisyyteen ja kaivoin hyvän kirjan esille. Matkaseuralaiseni jaksoivat kierrellä vielä lentokentän taxfree-myymälöissä ja taisipa sieltä tarttua matkaan pussukka tai kaksi. Täytyy tunnustaan, että heikkona hetkenä tuli luvattua liikoja. Vuosi olla ostamatta mitään on näköjään mahdoton tehtävä, mutta tuohon samaan hurmokseen ja hulvattomuuten tulen tuskin lankeamaan ihan kohta uudelleen.  Kiitos Tarja ja Ulla erittäin hauskasta ja antoisasta matkasta. Mihin ja milloin ? - mennään seuraavaksi ? 
    

PILANPÄITEN

Toisinaan teke mieli vähän keppostella ja tehdä jäynää, etupäässä näille lähimmilleen. Jaan tässä kanssanne muutaman tapauksen, joissa olen ollut sekä tekijänä, että tekemisen kohteena.

Ensimmäisenä tulee mieleeni tapaus, jälleen kerran, vuosien takaa. Elelemme mieheni kanssa Seinäjoella tuoreena avioparina. Asumme ensimmäistä yhteistä asuntoamme, jossa on sauna. Mieheni poistuttua saunatiloista jään vielä rasvailemaan kasvojani ja kuivattamaan hiuksiani. Silmiini osuu hyllyllä oleva Lemon, Juice & Clyserin tuubi. Siinä kohtaa iskee pirut mieleen. Jos ette ole kyseiseen voiteeseen tutustunut, voin kertoa sen olevan paksuhkoa kellertävän läpikuultavaa käsivoidetta. Sain inspiraation töräyttää putkilosta muhevat pystyvanat nenäni alle. Lopputulos vastasi mielikuvaani täysin. Näytti siltä, että minulta roikkuu oikein paksut, iljettävän näköiset räkäkynttilät nenästä. Liihottelin olohuoneeseen, jossa mieheni torkkui sohvassa. Kiersin käteni hänene kaulaansa ja kiehnäsin kainlossa vaatien suudelmaa. Hän havahtuu horroksestaan ja tuijottaa minua hetken silmät suurina, kunnes kavahtaa taaksepäin epäuskoinen ilme kasvoillaan. Toistan vaateni, mutta siinä vaiheessa pokkani pettää ja selitän, että ottaa nyt vain ihan iisisti, sillä tavara nokkani alla on aitoa feikkiä. Sipaisen nenänaluseni puhtaaksi ja saan, kuin saankin sen mitä olin tullut pyytämään.

Toinen tapaus liittyy puheluun, jonka soitin kerran siskolleni töihin. Meillä on ollut tapana puhua Pesämäen Kertusta, Hovilan Uunosta tai Kananpaskan Annikista, jos joskus kerromme jotakin juttua ja olemme unohtaneet siihen liittyvän henkilön nimen, tai henkilöllä ja hänen nimellään ei sinänsä ole mitään merkitystä itse asian kannalta. Valitsen siis siskoni työnumeron ja muutan ääntäni narisevaksi ja aavistuksen veteläksi. Esittelen itseni Kerttu Pesämäeksi ja alan kysellä olisiko heillä tarjota minulle sopivaa asuntoa. Esittelyni jälkeen luurin toisessa päässä on hetken hiljaisuus, mutta pian siskoni saa konseptinsa ojennukseen ja alkaa kysellä lisätietoja ja toiveitani. Tajuan kohta, että minua ei ole tunnistettu. Jatkan niin pitkälle, kuin pokkani pitää, mutta onhan tämä vedätys viimein tunnustettava. Siskoani naurattaa kovasti puhelimen toisessa päässä ja hän kertoo, kuinka hölmistynyt ja yllättynyt oli, kun tajusi, että hyvät hyssykät -  Pesämäen Kerttu on siis ihan OIKEESTI olemassa !

Itse jouduin jekutuksen kohteeksi entisessä työpaikassani Kela:ssa. Istuin työhuoneessani puhelimessa, kun joku toi pöydälleni keltaisen postit-tarran, jossa oli soittopyyntö Herra Karhulle sekä puhelinnumero. Lopetettuani puhelun, otin viestilapun käteeni ja ajattelin hoitaa asian samantien alta pois. Numeroita näppäillessäni havaitsin suuntanumerosta, että nyt soitetaan Helsinkiin. Hetken päästä puheluun vastataan: "Eläintarha Korkeasaari"....... Olen hetken ihmeissäni, mutta kerron heille kuka olen, mistä soitan ja että minulle on jätetty soittopyyntö Herra Karhulle. Henkilö nauraa herakasti langan toisessa päässä ja sanoo, että "joo-o, näitä puheluita on meille taas tänäkin vuonna tullut jo muutama. Mutta täällä ei ole muita herra karhuja, kuin nuo parisataakiloiset vesselit tuolla omassa aitauksessaan ja heillä ei ole kyllä Kelaan mitään asiaa. Olisikohan mahdollista, että joku on nyt pilaillut kustannuksellasi näin aprillipäivän kunniaksi?. Totean hänelle, että tämä on mitä ilmeisintä ja että olen unohtanut koko aprillipäivän. Kiitän ja lasken luurin alas. Pompaan tuoliltani ylös ja lähden huoneestani tutkimaan, kuka on tämän kepposen takana. Eikä minun tarvitse kovin kauas mennä, kun näen yhdessä huoneessa joukon lähimpiä työtovereitani. Ja kuinka ollakkaan,  heillä kaikilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pitää kasvojaan peruslukemilla.

SUUTARILLA

Eletään 70-luvun alkua. Eräänä kauniin kesälauantaina teemme äitini kanssa lähtöä kaupungille. Tarkoituksemme on viedä kävelykenkäni suutariin, sillä kengän jalkapöydänpäälle asettuvalta osalta on sauma sen verran repeytynyt, että arvelemme sen tarvitsevan muutaman piston suutarin neulasta.

Kaupungille lähdettäessä kammattiin hiukset ja niistettiin nenät myös meiltä tenavilta. Muistan selvästi ikiprässissä olleet beigenväriset teryleenihousut, valkoisen pitsipuseron ja vaaleanpunaisen kietaisuvillatakin. Nämä olivat  ns. kyläilyvaatteita, joita ei saanut pitää kun juoksenneltiin pihoilla. Äitini mottona oli: "jolla ei ole riihen rimpotinta, ei sillä ole myöskään kirkonkimpotinta"näin oli viesti arki / pyhä vaatteista iskostettu mieleeni. Pienenä sivuhuomautuksena voin todeta, että hänellä itsellään oli esim. työvälitakki !!! Kuinka monella meistä on nykyään tällainen ? Tai oikeammin meillä on niin paljon takkeja, että aamu menee usein "sämplätessä" niiden monien takkien välillä, joita jokaisen eteisennaulakossa roikkuu.

Asuimme tuolloin suhteellisen lähellä keskustaa, mutta päätimme silti kävelyn sijasta mennä linja-autolla.Suoriuduimme keskussairaalan pysäkille ja jäimme odottelemaan. Pian auto jo saapuikin ja astuimme sisään. Äitini meni edellä, sanoen kuljettajalle: "puolitoista keskustaan." Kuljettaja katsoi minua arvioivasti ja totesi, että tytöstä on maksettava täysi hinta ! Äitini totesi, ettei tarvitse, koska olen vielä alle 12-vuotias. Kuski ei uskonut häntä, vaan vaati aikustenlipun hintaa tai todistusta iästäni. Miettikääpä millä siihen aikaan olisi lapsen ikä ollut todistettavissa.... Se olisi ollut pahvinen sairausvakuutuskortti, jossa ei ollut edes valokuvaa. Ja jos kuva jollakulla oli, oli hän sen itse joko liimannut tai lyönyt nitojalla kiinni. No eihän näitä sv-kortteja siihen aikaan lomapakoissa kanniskeltu. Se otettiin hyllyjen kätköistä vain silloin, kun oli apteekkiin asiaa.  Eikä sitä löytynyt myöskään äitini lomapakosta.

 Auto ei liiku mihinkään. Äitini julistaa, ettei kyse ole rahasta vaan periaatteesta. Tyttö ON alle 12-vuotias. Kuski on päätöksessään järkähtämätön - lisää rahaa ja matka jatkuu. Eihän siinä auttanut muu, kuin maksaa, mutta mama oli vihainen, kuin ampiainen. Hän uhkasi ottaa yhteyttä Jyväskylän liikenteeseen ja muistaakseni myös tekikin sen ja totesi vielä, että jos täällä aletaan KOON mukaan perimään maksuja, niin hänen tulisi päästä lastenlipunhinnalla ( äippä on n. 165 cm "sulkapäässä" ) Tunsin itseni isoksi, kuin hirvi ja muistan vieläkin kuinka poskiani kuumotti tämä huomio, jonka olemukseni oli saanut aikaan, sillä tokihan episodia seurasivat useat kiinnostuneet silmäparit lauantaiaamupäivän kaupunkiin menevässä täydessä bussissa. Istuimme vaitonaisissa merkeissa perille ja suuntasimme ensitöiksemme suutarin pakeille.

Jyväskylän ainut ja varmasti myös ensimmäinen, ns. pikasuutari oli tuohon aikaan Sokoksen tavaratalon yhteydessä. Sinne siis. Koska kyseessä oli niin pieni homma olimme hyvillämme siitä, että saamme kengät samalla reisulla mukaamme. Lähestymme suutarin työpistettä ja näemme siellä pariskunnan joka odottaa omien kenkiensä korjauksen valmistumista. Homma kestää ja kestää. Vaistoan, että äitini alkaa käydä rauhattomaksi. Kyseessä on pariskunnasta miehen kengät ja korkoa viilataan ja säädetään, säädetään ja viilataan. Kalosseja ojennellaan pariskunnan ja suutarin välillä useaan otteeseen ja kun kenkä palautuu suutarin hyppysiin lyö hän aina uudestaan ja uudestaan jonkin "rammarin" käyntiin jolla vuollaan tai hiotaan kantoja. Äitini pinna alkaa nyt kiristyä todellakin ja hän supattaa minulle ( mielestäni kylläkin puoliääneen), että miksi ihmeessa tuo ukko ei ostanut heti kättelyssä oikean kantaisia kenkiä itselleen. Yritän katsella toisaalle ja olla niin kuin ei minua olisikaan. Linja-auton tapahtumat vielä tuoreina mielessäni. Menee vielä hyvän aikaa ennen kuin pariskunta kelpuuttaa korot ja homma on heidän osaltaan pulkassa.

Suutari kääntyy viimein ätini  puoleen ja kysyy kuinka hän voi auttaa. Äiti vetäisee kävelykengät mahtipontisesti muovikassista, täräyttää ne tiskiin ja sanoo erittäin kuuluvalla äänellä, että "näihin kenkiin tehdään sitten varret !". Pariskunta mulkaisee äitiäni pahanilkisesti ja suutari näyttää kadottaneen puhekykynsä kokonaan. Hetken korvallistaan raavittuaan hän suuntaa katseensa äitiini  ja toteaa varovasti, että "Sehän passaa, mutta tulee kyllä maksamaan...." Pariskunnan häivyttyä kuuloetäisyyden saavuttamattomiin äitini kertoo mihin tässä nyt ihan oikeasti suutaria tarvitaan. Kaveri ottaa kenkäni vastaan, tikkaa pari neulosta ja ojentaa ne takaisin. Ja tähän ei mennyt kuin se muutama minuutti. Pikasuutarista oli näin tullut jälleen pikasuutari.

KÄSITYÖIHMISIÄ

Ihailen kaikkia Teitä, joita on siunattu kädentaidoilla. Itselläni peukalo on, ei edes keskellä kämmentä, vaan pelkäänpä, että ihan siellä rystysten puolella tässä asiassa. Olen silti kuitenkin aika-ajoin ottanut virkkuukoukut ja neulepuikot esiin....ja voin kertoa pienen pätkän näistä tekeleistäni.

Ajatellaanpa vaikka kaulaliinaa. Kuulostaapa simppeliltä ja käsityöihmiselle tämän lämpimän asusteen valmistaminen on niin helppoa, että tulosta syntyy vaikka silmät ummessa. Toisin on kurtturäätäleillä. On oltava tarkanna kaiken aikaa ja siltikin tulee virheitä. Ensinnäkin reunat tuppaavat kiemurtelemaan epätasaisina, kun välillä tulee silmukkaa lisää ja välillä taas muutama häviää....en ole keksinyt kuinka tämä VOI olla mahdollista. Toisinaan työn jälki on niin kireää, että suorastaan vinkuu puikoilla ja sitten kohta jo niin löysää, että silmukat venähtävät puolensentin pituisiksi. Te käsityöihmiset saatatte ehkä kuvitella miltä työ näyttää ja kaltaiseni - tiedätte oikein hyvin mitä tarkoitan. Jos nyt tällaisia tumpeloita yleensäkään muita löytyykään.

Hyvä ystäväni Kirsi on useita kertoja kärsivällisesti neuvonut minua tämän jalon taidon saloihin.
Onpa hän jopa ottanut urakakseen neuvoa näinkin paksupäiselle oppilaalle villasukan tekoa. Se olikin pitkä sessio ja ompeluseuramme kokoontui useita kertoja. Aikaa meni, koska lähes aina jouduttiin purkuhommiin niiltä osin, kun olin itsenäisesti työtäni jatkanut. Kannustavasti hän kuitenkin totesi, että kun tämän taidon kerran oppii, niin kyllä sen sitten ikuisesti muistaa. Kyllä EI muista. Todettakoon se tässä nyt reilusti. Se ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun hän on poiminut pudonneet silmukat takaisin työhön...tai homma on pitänyt aloittaa suurinpiirtein alusta.

Olemme tehneet virkkaamalla myös isoäidin ruutuja. Virkkaaminen ON todella mukavaa, vaikka en voi kehua silläkään saralla varsinaisesti loistavani. Näiden isoäidin ruutujen lisäksi en osaa muuta tehdä kuin pipoja ja niitä onkin siunaantunut yksi täysi muovipussillinen. Kaikki on veivattu samalla mallilla ja ovat todella uniikkeja kappaleita. Yhteenaikaan innostuin hommasta niin paljon, että sain jopa kylkeni kipeäksi. Kyllä vain. Uskokaa tai älkää. Tämä johtui tietenkin hyvin epäergonomisesta työasennosta. En osannut virkata rennosti kädet sylissä, vaan mitä pidemmälle työ eteni, sen korkeammalle käteni nousivat ollen viimein melkein pääni yläpuolella. Lopulta mieheni puuttui asiaan. Hän suorastaan kielsi minulta virkkaamisen, vedoten terveyteni puolesta sekä todeten, että pipoja on nyt ihan tarpeeksi tässä huusollissa. Yhtään enempää ei kuulema enää tarvittu lisää !  Hyvin vastahakoisesti kylkiäni hieroskellen taivuin lopulta hänen tahtoonsa.

Joulun alla saatan innostua myös askartelusta, enkä ole valitettavasti guru myöskään tällä saralla. Toissa vuonna oli Keskisuomalaisen joululiitteessä kauniita tupsutekniikalla valmistettuja lumipalloja. Niihin käytettiin raaka-aineena esim. vanhoja valkoisia lakanoita. Päätin välittömästi tehdä näitä palloja, sillä ohje vaikutti helpolta toteuttaa . Hain lakanan liinavaatekaapista ja aloitin leikkaamalla siitä noin puolensentin levyisiä pitkiä suikaleita. Samaan syssyyn meille tulla visahti nuohooja takkaa ja hormia putsaamaan. Istuin keittiössä askare sylissäni, kuin paremmatkin käsityöihmiset. Nuorimies oli jyvällä tekemisestäni  ja tiedusteli leikkaanko matonkuteita. Selitin hänelle mikä tässä on plääni ja tunsin hetken olevani oikeinkin kätevä emäntä. Nämä pallerot kyllä onnistuiva ihan hyvin ja nostelin niitä verhotankoon eripituisina säikeinä roikkumaan, virittelin vielä helmikoristellun valoköynnöksen sekä muutaman muun hilavitkuttimen täydentämään kokonaisuutta. Asetelma näytti oikein mukavalta ja olin aikaansaannokseeni enemmän, kuin tyytyväinen.

Kouluaikoina olen onnistunut mm. tekemään farkut sillä seurauksella, että opettaja kiersi minua ympäri, kuin kissa kuumaa puuro ja ihmetteli ääneen, mikä ihme tässä mättää. Lopulta hän oivalsi, että pöksyissä ei ollut etukappaleiksi leikattuja osia lainkaan. Mielestäni samannäköisiä kaavoja oli ihan liika ja leikata kurautin kaikki samalla "kaavalla". Neuletöistä ainut onnistuminen on koettu, kun tein pojalleni hänen ollessaan pieni, villapaidan. Tämän prosessin aikana olin  jatkuvassa seurannassa oman neulontaopettajani (Kirsin) valvovan silmän alla. Kun sitten menimme vierailulle yhden tyttöystäväni luo, kyykistyi hän poikani eteen ja kysyi: "Onpas sulla nätti villapaita. Kuka sen on tehnyt?" (käsityöihminen hänkin) Poikani vastasi tietenkin, että äiti. Ystäväni totesi kujeilevasti: "taijat narrata" !

Tässäpä nämä tähtihetkeni tällä saralla sitten kutakuinkin ovatkin. Odottelen jo jännittyneenä tämän vuoden joululiitettä ajatuksella: Yrittänyttä ei laiteta !   Joten oikein mukavia hetkiä käsitöiden parissa ihan kaikenlaisille käsityöihmislle.

ISÄNPÄIVÄLAHJA VINKKI

Isänpäivä lähestyy ja alkaa tuskailu siitä, mitäpä isälle / puolisolle lahjaksi. Lehtimainokset pursuavat sukkaa, neuletta, tuoksua ja kirjaa. Erittäin hyviä lahjoja ja usein hyvinkin jopa tarpeeseen tulevia, mutta ainahan sitä pohtii josko älyäisi antaa jotakin yllättävää ja erilaista. Ja kerrankin minulla
välähti. Annoin vuosi sitten miehelleni "lahjakortin" Tujo´s pedigyr & beauty salonkiin !

Lahja lunastettiin muistaakseni seuraavana lauantai-iltana ja valmistelut hoitoja varten olivat seuraavat. Raahasin mukavan tv-tuolin, jonka saa ns. "ruissaloasentoon" kodinhoitohuoneeseen, jonka olin tietenkin raivannut pois kaikesta turhasta roinasta. Sytyttelin kynttilöitä runsaasti palamaan ja viritin radion klassisen musiikin taajudelle. Sihautin suitsuketikut tulille antamaan huoneeseen rentouttavia aromaattisia tuoksuja. Poksautin kuohuviinipullon auki ja asetin esille kaksi kuohuviinilasia. Vuorasin tv-tuolin valkoisilla paksuilla froteepyyhkeillä ja toivotin mieheni lämpimästi tervetulleeksi Tujo`s beuaty salonkiin kehoittaen häntä istumaan hoitotuoliin ja ottamaan rennosti. Aluksi nostimme hyvinvointi maljan ja sen jälkeen kiedoin hänet toisen valkoisen froteepyyhkeen lämpöön köllöttelemään.

Olin varustanut hoitopöydälleni kaikki mahdolliset purkit ja purnukat. Kuorintavoiteen, virkistävän kasvonaamion, silmänympärysvoiteen sekä kasvoveden. Valutin lasimaljaan lämmintävettä ja pesin kasvot ensin kahdella pehmeällä sienellä. Sen jälkeen käytin kaikki edellämainitsemani kuorinnat ja naamiot siinä järjestyksessä, kun muistelin itse joskus kasvohoidossa käydessäni saaneeni. Toisin, kuin omassa hoidossani, tarjosin välillä kuohuviiniä juotavaksi. Kuorintojen ja naamioiden jälkeen levitin iholle jotakin elvyttävää seerumia ( näyte ) ja lopuksi vielä kosteusvoidetta imeyttäen sen iholle rentouttavan kasvo/kaula/ hartiahieronnan saattelemana. Olin mielestäni saanut oikein mukavasti aikaan aitoa hoitola tunnelmaa istuen omassa tuolissani hänen takanaan, kuin kosmetologi konsanaan, selostaen käynnissä olevia vaiheita rauhallisella äänellä.

Kasvohoidon jälkeen nostettiin tuolia sen verran pystyasentoon, että saatiin jalat lämpimään kylpyyn, johon oli sekoitettu jalkakylpysuolaa. Kylvyn jälkeen jalat raspattiin ja käytin myös muutamia vuosia sitten ostamaani pedikyyrilaitetta viimeistellyn lopputuloksen aikaansaamiseksi.
Hoidon päätteeksi jalkoja hierottiin ja rasvattiin ravitsevalla jalkarasvalla aina pohkeisiin asti.

Voitte uskoa, että mieheni oli erittäin ilahtunut ja otettu tästä erikoisesta lahjasta ja parituntia kestäneestä intensiivisestä huomiosta, jota hänelle osoitin. Minäkin olin hyvilläni, kun näin kuinka hän tätä elettäni arvosti. Olimme siis molemmat hyvin tyytyväisiä, niin lahjan antaja kuin saajakin.

Mutta, mutta.... nyt olen suurien paineiden alla. Entäs tänä vuonna? Mitä ihmettä sitä nyt keksisi? Menekö hakemaan jotakin valmista kaupasta vai yritänkö kehittää taas jonkinlaisen lahjakortti tsydeemin. Täytyy laittaa mietintämyssy päähään ja jos jollakulla on joitakin valovoimaisia ideoita, niin otan niitä nyt erittäin mielelläni vastaan.    

Hetket ennen ikuisuutta

Näin pyhäinpäivänä muistelemme rakkaitamme, jotka jo ovat jättäneet meidät. Kuoleman läheisyys ravisuttaa tunteita ja sen läsnäolo panee ajattelemaan elämää. Näin kävi ainakin minulle, kun isäni kuoli. Kolme vuotta sitten 19.6. juhannusaattona.

Noin viikkoa aikaisemmin jouduimme sisareni kanssa tilanteeseen, jossa meidän oli ilmaistava kantamme siihen, minkälaisella hoitolinjalla isän kohdalla jatkettaisiin. Vaihtoehtoina olivat joko nesteytyshoidot keskussairaalassa tai terminaalivaiheeseen siirtyminen. Voi mikä kysymys ja vastuu. Sekä tunteiden ja arvojen taisto. Onneksi isä auttoi tässä vaikeassa päätöksessä ja tiedämme, että valitsimme oikein. Mietimme myös, mitä haluaisimme omalle kohdallemme vastaavassa tilanteessa.

Olin hänen vierellään, kun hetki koitti. Silitin poskea ja hyräilin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.... Katselimme toisiamme viimeiseen asti, kunnes näin elämän liekin hänen silmissään sammuneen. Mieleeni tuli välittömästi sanat: "kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole."
Tuo hetki sai minut ymmärtämään, kuinka hennoin säikein olemme kiinni tässä elämässä sitten, kun aikamme täällä on tullut täyteen.

Hetket ennen ikuisuutta oli mykistävin kokemus. Muistan vieläkin hyvin tarkasti kaiken. Myös epäolennaisuuksia, kuten tuulettimen hiljaisen hyrinän. Kesäillan tuoksun, joka karkasi sisään raollaan olevasta ikkunasta tai hänen henkilökohtaisten tavaroidensa sijoittelun huoneessa. Aika tuntui, kuin hetkeksi pysähtyvän, sillä kaikesta huolimatta ihmisen elämän päättyminen tässä maailmassa tuntuu käsittämättömältä, koska tapahtuneen lopullisuuden ymmärtäminen on vasta hiipimässä tietoisuuteen.

Poistuessani tuona iltana Telkänhoivasta, näin muiden asukkaiden juhlivan alakerrassa juhannusta. Avarasta yhteisestä tilasta kuului iloista puheensorinaa ja tuoksuista päätellen siellä paistettiin  lettuja. En voinut välttyä ajatukselta, kuinka ilonpitoon tulee vaikuttamaan hetken päästä ikkunoiden eteen lipuvan mustan auton saapuminen, jossa suomenliput lepattavat sivupeilien molemmin puolin. Kesän valoisimpana hetkenä oli yksi otettu joukosta pois, ja se ei jäänyt varmasti keneltäkään heistä huomaamatta. Toisaalta asukkaat siellä jos missä ovat varmasti tietoisia elämän rajallisuudesta ja tottuneitakin tämän mustan auton vierailuihin, joka ei tuo koskaan ketään takaisin.

Tänään veimme siskoni kanssa isän haudalle kynttilät jo neljäntenä pyhäinpäivänä. Vaikka aikaa on  jo kulunut useampi vuosi, pyyhimme silti kyyneleitä viettäessämme hiljaista hetkeä. Toivon voimia kaikille, jotka ovat menettäneet läheisensä vasta hiljattain tai ovat tilanteessa, jossa yhteisen ajan päättyminen on enää ehkä vain hetkien kysymys.