Ihailen kaikkia Teitä, joita on siunattu kädentaidoilla. Itselläni peukalo on, ei edes keskellä kämmentä, vaan pelkäänpä, että ihan siellä rystysten puolella tässä asiassa. Olen silti kuitenkin aika-ajoin ottanut virkkuukoukut ja neulepuikot esiin....ja voin kertoa pienen pätkän näistä tekeleistäni.
Ajatellaanpa vaikka kaulaliinaa. Kuulostaapa simppeliltä ja käsityöihmiselle tämän lämpimän asusteen valmistaminen on niin helppoa, että tulosta syntyy vaikka silmät ummessa. Toisin on kurtturäätäleillä. On oltava tarkanna kaiken aikaa ja siltikin tulee virheitä. Ensinnäkin reunat tuppaavat kiemurtelemaan epätasaisina, kun välillä tulee silmukkaa lisää ja välillä taas muutama häviää....en ole keksinyt kuinka tämä VOI olla mahdollista. Toisinaan työn jälki on niin kireää, että suorastaan vinkuu puikoilla ja sitten kohta jo niin löysää, että silmukat venähtävät puolensentin pituisiksi. Te käsityöihmiset saatatte ehkä kuvitella miltä työ näyttää ja kaltaiseni - tiedätte oikein hyvin mitä tarkoitan. Jos nyt tällaisia tumpeloita yleensäkään muita löytyykään.
Hyvä ystäväni Kirsi on useita kertoja kärsivällisesti neuvonut minua tämän jalon taidon saloihin.
Onpa hän jopa ottanut urakakseen neuvoa näinkin paksupäiselle oppilaalle villasukan tekoa. Se olikin pitkä sessio ja ompeluseuramme kokoontui useita kertoja. Aikaa meni, koska lähes aina jouduttiin purkuhommiin niiltä osin, kun olin itsenäisesti työtäni jatkanut. Kannustavasti hän kuitenkin totesi, että kun tämän taidon kerran oppii, niin kyllä sen sitten ikuisesti muistaa. Kyllä EI muista. Todettakoon se tässä nyt reilusti. Se ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun hän on poiminut pudonneet silmukat takaisin työhön...tai homma on pitänyt aloittaa suurinpiirtein alusta.
Olemme tehneet virkkaamalla myös isoäidin ruutuja. Virkkaaminen ON todella mukavaa, vaikka en voi kehua silläkään saralla varsinaisesti loistavani. Näiden isoäidin ruutujen lisäksi en osaa muuta tehdä kuin pipoja ja niitä onkin siunaantunut yksi täysi muovipussillinen. Kaikki on veivattu samalla mallilla ja ovat todella uniikkeja kappaleita. Yhteenaikaan innostuin hommasta niin paljon, että sain jopa kylkeni kipeäksi. Kyllä vain. Uskokaa tai älkää. Tämä johtui tietenkin hyvin epäergonomisesta työasennosta. En osannut virkata rennosti kädet sylissä, vaan mitä pidemmälle työ eteni, sen korkeammalle käteni nousivat ollen viimein melkein pääni yläpuolella. Lopulta mieheni puuttui asiaan. Hän suorastaan kielsi minulta virkkaamisen, vedoten terveyteni puolesta sekä todeten, että pipoja on nyt ihan tarpeeksi tässä huusollissa. Yhtään enempää ei kuulema enää tarvittu lisää ! Hyvin vastahakoisesti kylkiäni hieroskellen taivuin lopulta hänen tahtoonsa.
Joulun alla saatan innostua myös askartelusta, enkä ole valitettavasti guru myöskään tällä saralla. Toissa vuonna oli Keskisuomalaisen joululiitteessä kauniita tupsutekniikalla valmistettuja lumipalloja. Niihin käytettiin raaka-aineena esim. vanhoja valkoisia lakanoita. Päätin välittömästi tehdä näitä palloja, sillä ohje vaikutti helpolta toteuttaa . Hain lakanan liinavaatekaapista ja aloitin leikkaamalla siitä noin puolensentin levyisiä pitkiä suikaleita. Samaan syssyyn meille tulla visahti nuohooja takkaa ja hormia putsaamaan. Istuin keittiössä askare sylissäni, kuin paremmatkin käsityöihmiset. Nuorimies oli jyvällä tekemisestäni ja tiedusteli leikkaanko matonkuteita. Selitin hänelle mikä tässä on plääni ja tunsin hetken olevani oikeinkin kätevä emäntä. Nämä pallerot kyllä onnistuiva ihan hyvin ja nostelin niitä verhotankoon eripituisina säikeinä roikkumaan, virittelin vielä helmikoristellun valoköynnöksen sekä muutaman muun hilavitkuttimen täydentämään kokonaisuutta. Asetelma näytti oikein mukavalta ja olin aikaansaannokseeni enemmän, kuin tyytyväinen.
Kouluaikoina olen onnistunut mm. tekemään farkut sillä seurauksella, että opettaja kiersi minua ympäri, kuin kissa kuumaa puuro ja ihmetteli ääneen, mikä ihme tässä mättää. Lopulta hän oivalsi, että pöksyissä ei ollut etukappaleiksi leikattuja osia lainkaan. Mielestäni samannäköisiä kaavoja oli ihan liika ja leikata kurautin kaikki samalla "kaavalla". Neuletöistä ainut onnistuminen on koettu, kun tein pojalleni hänen ollessaan pieni, villapaidan. Tämän prosessin aikana olin jatkuvassa seurannassa oman neulontaopettajani (Kirsin) valvovan silmän alla. Kun sitten menimme vierailulle yhden tyttöystäväni luo, kyykistyi hän poikani eteen ja kysyi: "Onpas sulla nätti villapaita. Kuka sen on tehnyt?" (käsityöihminen hänkin) Poikani vastasi tietenkin, että äiti. Ystäväni totesi kujeilevasti: "taijat narrata" !
Tässäpä nämä tähtihetkeni tällä saralla sitten kutakuinkin ovatkin. Odottelen jo jännittyneenä tämän vuoden joululiitettä ajatuksella: Yrittänyttä ei laiteta ! Joten oikein mukavia hetkiä käsitöiden parissa ihan kaikenlaisille käsityöihmislle.
