OI ´ KUUSIPUU

Joulukuusen hankinta on ollut aina mieluista puuhaa. Jokaisella on mielipide siitä, minkälainen tämän joulupuun tulisi olla ja kuinka se tulisi koristella. Olemme olleet jo usean vuoden ajan hyvissä ajoin asialla, sillä varhaisilta vuosiltamme muistuu mieleeni kerta, jolloin olimme vasta aattona kuusta kyselemässä. Keskusammattikoulun pihassa niitä siihen aikaan vielä aattonakin myytiin. Mutta parhaat olivat kyllä jo jonkun toisen olohuoneen nurkaa koristamassa. Kuusikauppias otti raaskun näköisen karahkan tukevaan otteeseensa ja kopautti tyven maahan pystyyn niin, että lumi vain ( ja neulaset) pöllysivät. Nauraen itsekin ääneen totesi, että tästäpä jämäkkää käpykuusta. Käpyjä oli, ei voi kiistää, mutta eipä siinä sitten muuta juuri ollutkaan. Jätimme häiskän seisomaan kuusensa kanssa ja suuntasimme toisaalle.

Kun Viherlandia aloitti kuusien myynnin olimme kärppänä paikalla. Liityimme oikein kuusiklubiin ja saamme edelleen vuosittain kirjeen, jossa itsenäisyypäivän aikoihin pääsee klubilaisena apajille ensimmäisten joukossa. Useana vuonna sieltä kuusen olemme hakeneet, mutta myös heittäneet verkkojamme vähän laajemmalle, sillä uusia kauppiaita on ilmaantunut ja tarjonta on hyvää. Entisen Mallasjuoman pihassa myydään ihan vartavasten joulukuusiksi kasvatettuja puita ja Plantagenissa on hyvä valikoima myös. Viime vuonna matkaamme lähti Tanskalainen Pihtakuusi juuri sieltä ja täytyy sanoa, että oli se kaunis. Piti neulasensa ja tuoksuikin hyvälle. Ainut mieltä askarruttava seikka oli tuo Tanskalaisuus, mutta päätin, että saahan sitä meidänkin huusollissa olla vähän kansainvälistä meininkiä joulun kunniaksi. Kinkku kun kuitenkin oli kotimainen.

Aikoinaan elimme viisivuotiskauden jopa silkkikuusen kanssa. Pitkällisen väsytystaistelun jälkeen sain mieheni pään kääntymään ja suostuttelin hänet tähän hankkeeseen mukaan. Eipä olisi voinut pitemmin hampain lähteä isäntä tätä "kuusipuuta" kanssani valkkaamaan. Asuimme tuolloin kerrostalossa ja se oli niin helppo tökätä laatikkoon, kun juhlat oli juhlittu. Ei varissut neulaset, mutta eipä ollut kyllä kuusen tuoksuakaan. Hoiti kuitenkin tehtävänsä ja näytti hyvältä.

Kun 11-vuotta sitten muutimme tähän rakentamaamme taloon jäi silkkikuuset unholaan. Nyt piti saada aitoa tavaraa ja koska olohuoneessa on huonekorkeutta riittävästi, saisi kuusella olla myös pituutta. Ensimmäisinä vuosinamme tämän pituuden suhteen ei todellakaan säästelty. Sittemmin olen toppuutellut tässä asiassa. Muutama vuosi sitten jäin itse joulusiivousta tekemään ja päästin mieheni ja poikamme keskenään kuusen hankintaan. Ohjeistin heitä pidättäytymään maltillisella linjalla koon suhteen. Olin juuri talomme toisessa kerroksessa poikamme huonetta siivoamassa, kun  näkökenttääni ilmestyi kuusen latva, joka hitaasti lipui yläkerranikkunan ohi. Kuusi oli hommattu ja sitä kannettiin nyt pystyasennossa sisään. Huomasin, että meillä oli erilaiset käsitykset maltillisesta koosta, sillä toiveeni oli unohtunut täysin. Varmasti jo heti siinä vaiheessa, kun painoivat ulko-oven perässään kiinni.    

Viime vuoden pihtakuusi oli minun ja pojan yhteinen valinta. Siihen miellyimme kumpainenkin heti, kun sen pongasimme.
Nyt vähän arveluttaa koko kuusen hankinta. Meillä on täällä tämä nuori espanjatar Heta sen verran toimelias tyttö, että pelkäänpä ettei tule joulupuu säilymään pystyssä aattoon asti.

Kaikki koristeet hän kyllä panee taatusti päreiksi. Siltä korkeudelta, johon ylettyy. Ja voin kertoa, että Perro De Aqua Espanol ylettyy TODELLA korkealle. On nimittäin melkoisen kimmoisat nivelet ja lihaksikkaat takajalat, että ponnistusvoimassa löytyy. Malù ei juuri kuusesta piittaa. Sen verran epämääräisen näköistä touhu hänen mielestään vuosi sitten oli, että vetäytyi tarkkailuasemiin yläkerran porraspäähän. Kun komistus oli saatu jalkaan, kävi sitä muutaman kerran nuuhkimassa ja ajatteli varmaan, että hulluja nämä suomalaiset.

Voi olla, että tänä jouluna on tyytyminen sellaiseen pieneen ja näpäkkään pöytämalliin. Ellei sitten ole markkinoille tullut mitään kattoon nostettavaa versiota. Voisihan sitä tietenkin yrittää ensin "haukkua"  järkeä tuon pienenen tättähäärän päähän.

KOMPUROINTIA

Kyllä nyt on viime päivinä minua heitellyt, kuin luoja kerjäläistä. Olen ollut selälläni kahteen otteeseen peräkkäisinä päivinä. Huolestuttavaa, jos samaan tahtiin jatkuu. Talvi on pitkä ja jäisiä paikkoja riittää. Viime talvena kuupasin kerran, kun olin Malùa ulkoiluttamassa. Rantaväylää mentiin ja yks`kaks`lähti jalat alta. Ensimmäinen reaktio oli, näkikö kukaan? Mitäs hiivatin väliä sillä on näkikö, mutta niin näköjään ihmismieli toimii. Eilisen pylläyksen ansiosta oikeaa kankkua kivistelee, mutta ei näy edes mustelmaa. Selvisin siis säikäyksellä. Mutta aina en ole ollut yhtä onnekas.

Olimme tuossa yhdeksankymmentä luvun puolivälissä työporukan kanssa Martinhovissa viettämässä tiimihengen nostatus pirkeitä. Varasimme ison mökin, johon mahduimme koko porukka. Saunat oli ja kaikki. Illan rientoihin laittauduttin huolella, sillä meininki oli, että tanssimaan mennään. Kun päivällä söimme lounasta Martinhovin tiloissa, panin merkille valtavan tukipilarin joka nousi  kohti kattoa. Se oli ikään kuin puumainen, sillä tyvestä haaroittui "oksia" lattialle. Illan hämärtyessä ja salin valojen pimentyessä näitä härpäkkeitä ei enää niin vain nähnytkään ja ihmisiäkin oli jokapuolella. Siitä se tapahtuma ketju sitten sai alkunsa.

Tanssit olivat alakerrassa isolla parketilla. Yläkerrassa oli ravintola ja baaritiski. Olimme tanssia renkuttaneet jo hyvän aikaa, kun tuli tarve lähteä naistenhuoneeseen puuteroimaan nenää ja nauttimaan jokin juoma. Yksi työkavereista lähti peesiin ja vemmelsimme yläkertaan niin nopeasti, kuin korkkarit jalassa pystyy. Saavuimme hämyisään saliin ja yhtäkkiä kompastuin tähän helevatan runkoon. Menin pääedellä peninkulma askelin eteenpäin ihmismassan laotessa edestäni. Jokaisella etukenoisella askeleella päässäni takutti - saanko pidettyä itseni pystyssä, vai päädynkö lopulta tässä vauhdissa pitkin pituuttani lattialle mahalleni. Määränpääni koitti, kun aloin uhkaavasti lähestyä baaritiskiä. Refleksinomaisesti tarrauduin lopulta yhden tiskillä seisovan miehen persauksiin kiinni, joka silmät soikeina kääntyi katsomaan kuka helvetti tulee reittämyöten. Mutta. Pysyin kuin pysyinkin pystyssä. Etenemiseni oli ollut sen verran huimaa, että nilkka siinä menossa kuitenkin nyrjähti. Luonnollisesti ilta päättyi osaltani tähän. Vetäydyin mökkin ja vedin vällyt korvilleni. Koska ilta ei ollut päässyt venähtämään pitkäksi olin aamulla kyllä pirteä, mutta nilkka turvoksissa.

Toinen tapaus sattui kun olimme ystäväpariskunnan kanssa etelässä lomamatkalla. Lapset oli laitettu nukkumaan ja nautimme viiniä terassilla ja pelasimme jotakin seurapeliä. En muista kuka meistä sen inspiraation sain, mutta terassillemme sinisenä hohtava uima-allas alkoi vetää puoleensä. Uikkarit päälle ja kuulin vain huudon: "kuka ensimmäisenä altaassa"? Se en ollut minä. Yritin kyllä kaikkeni ja siinä hötäkässä kävi huonosti. Lähdin juoksemaan kasteisen nurmenpoikki allasta kohti ja liekö ollut jokin monttu vai mikä, mutta seuraavassa hetkessä istuin tantereellä ja jalkaani sattuu niin saateristi. Muistan tunteen siten, kuin varpaani olisivat nitvahtaneet kaksin kerroin päkiästä asti. Linkutin Annen käsipuolessä vähin äänin terassille takaisin ja miehet, jotka olivat jo altaalle ennättäneet tulivät ihmettelemään mihin ne daamit oikein jäi. Kylmästä ja kohoasennosta huolimatta jalkaterä turposi niin paljon, ettei puhettakaan mistään kengästä jalkaan. Kun kaksi päivää tapahtuneen jälkeen menin täällä suomessa lääkäriin näkyi kuvista, että jälkapöydän luissa oli murtumia. Opetus. Älä lähde kaahottamaan yöllä altaalle uimaan. Varsinkaan, jos olet nauttinut muutaman lasillisen viiniä. Sitäpäitsi eihän siellä edes saisi yöllä uiskennella. Tyhmyydestä sakotetaan.

SISUSTUSSUUNNITELMIA

Mieleni on jo pitkään tehnyt uusia verhot olohuoneeseen ja keittiö/ruokailutilaan. Nyt olen viimein ryhtynyt tuumasta toimeen ja olin yhteydessä Deco Store nimiseen myymälään. Ammattitaitoinen suunnittelija tunsi hyvin kankaat ja niiden olemuksen. Laskeutuvuuden, ommeltavuuden, valon vaikutukset jne. Hyvin pian hän myös kartoitti mikä tyyli on omaani ja osasi sen jälkeen esitellä sopivia kangasvaihtoehtoja. Sovimme, että hän tulee näytteiden kanssa meille kotiin. Kun pääsee näkemään kankaan oikeassa kohteessaan on päätöksen teko paljon, paljon helpompaa. Sopivien kankaiden ja värien löytyminen vaati häneltä kuitenkin kaksi käyntiä täällä meillä, mutta nyt on päätökset tehty ja kielipitkällä odotan verhojen valmistumista. Näillä valinnoilla tilat tulevat kokemaan melkoisen muutoksen. Kuvaan astuu sopivasti myös glamouria!

Talomme on melko suuri ja nyt kun olemme jääneet mieheni kanssa kahdestaan on kaksi huonetta käytännöllisesti katsoen suljettu kokonaan pois käytöstä. Toinen näistä vie kyllä ns. vierashuoneen virkaa, mutta tuo toinen.... se on jäänyt ylhäiseen yksinäisyyteensä. Olenkin alkanut nimittää niitä kuolleiksi huoneiksi. Koska jo pelkkä ajatus kuolleista huoneista väreilee huonoa fengsuita, sain ajatuksen. Teen tästä yksinäisestä sudesta minulle oman huoneen.

Omassa huoneessani tulee olemaan valkoinen sohva, jonka saan ehdottomasti Suomen parhaalta geelikynsien tekijältä Marjulta. SM-kultaa jo kahtena vuonna peräkkäin ja MM 3. tänä vuonna. Tämä sijoitus kirkastuu takuuvarmasti vielä maaliskuussa, kun ensi vuoden kisat käydään Saksassa. Marju oli uusinut sohvansa ja tuo kaunotar jäi heille tarpeettomaksi. Meiltä se tulee saamaan hyvän kodin ja herättää kuolleen huoneen uudelleen eloon. Siellä on ennestään senkki, jota tulen freesaamaan  maalipinnalla. Miehenikin pääsee nikkaroimaan, kun teetätän takkahormin ja seinän väliin lattiasta kattoon hyllystön. Siihen tulen sijoittelmaan osan kirjoistani. Olen tässä ihan tohkeissani nyt, sillä kodin sisustaminen on aina yhtä mukavaa puuhaa. Moni asia projektissani on vielä auki, mutta lähden siitä, että kokoan tässä ikäänkuin palapeliä.  Hiljaa hyvä tulee, sanotaan.

Heti joulukuun alussa alan aina sirotella joulukoristeta sinne tänne. Sisustustyylini on enemminkin pelkistettyä, mutta joulunaika saa minutkin rönsyilemään. Valosarjat, enkelit, "kristallipallot" sekä kulta- että hopeanauhat etsiytyvät helposti omille paikoilleen. Kukista joulutähdet ja amaryllikset ovat ehdottomia suosikkejani. Kynttilät sekä sisällä, että ulkona luovat tunnelmaa ja tekevät olon kotoisaksi. Joulumusiikin kuunteleminen antaa pontta muille jouluvalmisteluille, kuten leivontaan ja laatikoiden tekoon. Mutta niinhän se on, että usein yksi asia johtaa toiseen ja näin syntyvät ne kokonaisuudet. Eipä olisi todellakaan tullut ajatelleeksi, että olohuoneen verhojen uusiminen johtaa lopulta lanttulaatikon tekoon, mutta siltä se nyt vahvasti näyttää. Pitäisikö aloittaa ihan a:sta ja ostaa ne lantut, vai käyttäisikö valmista survosta? Uskon, että tämäkin ongelma ratkeaa jotain kautta, kun aika on kypsä.

VOI ITKU

Katselin perjantaina Elämä on ihanaa ohjelmaa, joka on ollut valtava menestys ja ilmiselvästi antanut paljon mukana oleille artisteille. Oman tuotannon kuunteleminen toisen ammattilaisen tulkitsemana on liikuttanut kyyneliin asti . Myös monesta kotisohvasta on kuulunut niiskutusta ohjelman aikana. Aloin pohdinnan itkun olemuksesta ja niistä hetkistä, jolloin se pyrkii mielellään esiin. Sanotaan, että itku ei auta, mutta kyllä se sen  hyvin usein kuitenkin tekee.

Itkun avulla voi purkautua ja vapautua. Toisinaan sen haluaa tukahduttaa, toisinaan taas antaa vyöryä täysillä päälle. Voi itkeä hiljaa tai parkua äänekkäästi. Itkuissa on niin paljon erilaisia vivahteita jotka näyttävät tulevan luonnostaan, riippuen siitä minkä impulssin voimasta silmänurkat kostuvat. Itku voi päästä ilosta, surusta, raivosta, jännityksestä, pelosta tai pettymyksestä. Näköjään mistä tahansa tunnetilasta. Lievittäen, tasoittaen ja  hoitaen itkijän mieltä. Taisteluun itkua vastaan menee paljon voimia, joten eikö ole parempi antaa itkun tehdä tehävänsä.?

Minä kuuluun "itkijänaisiin." Olen kaivanut nessut esiin monissa tilanteissa tai pyyhkäissyt esiin tulleet tipat kämmenselkää. Elokuva kirvoittaa kyyneleet helposti esiin. Titanic on raina, jonka päätyttyä itkin elokuvateatterissa oiken ns. höröitkua. Mieheni tarjosi minulle kömpelösti taskussaan olevan, jo parhaat päivät nähneen nenäliinan silmien pyyhkimistä varten. Silmät turvoksissa ajoimme hakemaan poikaamme siskoni luota hoidosta. Hän ei ihmetellyt  ulkonäköäni yhtään. Totesi vain oven välissä, että eikö ollutkin ihan kauheeta. Minä siihen, että oli. Hän vielä että, hanat sitten aukes, johon minä, että niin teki. Hän ymmärsi tunne reaktioni täysin. Itkijänaisia myös. Ihan toisenlainen elokuva Niskavuoren Leipä on myös nielettänyt loppukohtauksessaan. Niskavuoren matriarkka ja vanhaemäntä Loviisa kehoittaa miniäänsä Ilonaa ottamaan paikkansa pöydän päässä. "Istu sinä Ilona, tuohon pöyrän päähään - niikuin olisit siinä aina istunut" Tuossa lauseessa ja äänensävyssä oli niin paljon enenmmän kuin sanat antoivat ymmärtää. Byhäää. Toisiko joku paperia?

Piukua pääsee myös musiikin voimasta. Näin joulun lähestyessä tulee mieleeni heti muutama joululaulu, joita ei voi kuunnella kuivin silmin. Kun noin kaksikymmentakaksi ja puolivuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran Konsta Jylhän joululaulun repesin täysin. Laulussa kerrotaan pienenestä tytöstä joka vie kynttilää äitinsä haudalle. Sanat kuuluvat yhdessä osassa  jotenkin tähän tapaan: "   Liekin niin häilyvän, tuo hauta rakkaimman hetkeksi saa, sitä katsovi silmin niin kaipaavin sitä katsoo ja taas odottaa. Koska joulun hän saa, koska voi naurahtaa kera muiden taas kuin ennenkin....."  ......" äänen hiljaisen sointuvan kuulevi hän, älä huolisii jää. Nosta vain pystyyn pää, joka hetki sun kanssasi käyn" Byhää...... itkin niin että olisin vedeksi muutua. Puristin puolivuotiasta poikaani itseäni vasten. Hellitin otetta ja silmäni nauliutuivat hänen pohjattomiin, viattomiin ja kultaisiin silmiinsä ja Byhääää.....  vähitellen rauhoituin ja pääsin irrottautumaan siitä haikeuden ja kaihon tunnetilasta. Toinen biisi kolahti parivuotta sitten, kun leivoin karjalanpiirakoita ja kuuntelin samalla joululauluja. CD-levy oli jo vanha ja useaan kertaa soitettu, mutta tämän kappaleen kuulin - nyt ensimmäistä kertaa. Siinä ollaan tallissa ja jeesuslapsi on juuri syntynyt. Kaikki haluavat käydä osoittamassa kunnioitustaan Hänelle. Myös tallin nurkassa ollut vähäpätoinen pieni mato, lähtee sentti sentiltä etenemään kehtoa kohti ja miettii, kuinka voisi arvostustaan osoittaa. Aasit ja muut tallin asukkaat luovat lämpöä lapsen ympärille omalla hengityksellään... kun tuo pieni olio sitten vihdoin pääsee kohteeseensa ja pyhä käsi koskettaa sitä, on kiiltomato syntynyt tähän maailman kaikkeuteen ! BYHÄÄÄ..... kolkuttelin parit piirakka pohjat silmät sumeina ja veivasin cd:n uudelleen alkuun, koska halusin kuulla tämän tunteita koskettaneen kappaleen heti uudelleen.

Olen märissyt myös: yhden vanhan papan takia, joka tulipalossa menetti kaiken muun, paitsi kauhtuneen karvahattunsa. Nuorenparin vuoksi, jotka Barcelonan lentokentällä hyvästelivät toisiaan, eivätkä millään olisi halunneet irrottautua syleilystä. Tässä tapauksessa kyynelehdimme siskoni kanssa yhdessä ja mietimme oliko tuon pojan nyt ihan PAKKO LÄHTEÄ? Nämä yhdessä itketyt itkut ovat muuten omalla tavallaan hyvin voimaannuttavia !  Kyyneleet kirposivat myös silloin, kun vuosia sitten Meri-Teijon junnutourin golfkisassa poikani löi hole in one:in. Istuimme kaukana tapahtuman keskipisteestä, mutta meillä oli kiikarit ja  mieheni selosti tapahtumaa, kuin Antero Mertaranta ikään.

Itku on monessa mukana ja varmasti paikallaan aina silloin, kun kyynelkanavat aktivoituvat. Täytyykin muistaa ostaa seuraavalla kauppareissulla tuhti pakkaus nenäliinoja jemmaan. Joulu on tulossa ja poikani muutaa heti alkuvuodesta puoleksi vuodeksi Espanjaan, joten niille tulee olemaan takuuvarmasi käyttöä. Niin että kyyneliin !

KUKA SUKSENI VEI ?

Olisipa viulu ja osaisipa soittaa. Lienette kuulleet tämän sanonnan joskus. Minulle vastaavaa tarkoittaa, olisipa sukset ja osaisipa hiihtää. On mukava katsella hiihtokilpailuja ja eläytyä siihen keveään lentoon, jolta varsinkin luisteluhiihto mielestäni näyttää. Perinteinen sivakointikin vaikuttaa  sulavalta menolta paitsi 35 km jälkeen, suojasäässä ja ylämäkiosuudella. Siinä kohtaa komppaan tätä urheaa ihmistä ihan täysillä. Hiihtäjistä huokuu sitkeys ja energisyys. Haluaisin samanlaisen elinvoimaa uhkuvan auran ympärilleni. Hiihtäjien kroppat ovat jäntevät ja posket punoittavat terveesti. Haluan itsellenikin hiihtämisestä punehtuneet posket eikä siitä jäntevästä kropastakaan varsinaista haitaa olisi... Tulkaapa sitten mukaani ladulle. Olen sinne nimittäin muutaman kerran "eksynyt" silloin, kun vielä oli ne sukset. Mutta tehdäänpä heti yksi asia selväksi. Ikäväkyllä - minä en osaa hiihtää.

Tuttava pariskunta pyysi meitä mukaansa Saariselälle. Heillä oli siellä tiedossa mukava mökki, jonka sai vuokralle ns. aseveli hintaan. Ja me olimme heti valmiita, kuin Elmeri sotaan. Niin sitä pakattiin sukset ja muut vermeet viikon lomailua varten  ja eikun matkaan autonperä maata viistäen. Heti tulo päivänä suoriuduttiin ladulle kevyen lämmittely hiihdon merkeissä. Edellisestä kerrastani oli varmaan yli 20-vuotta aikaa. Mietin tuon ensi rundin jälkeen, kuinka ihmeessä tulen selviytymään  edessä olevasta viikosta. Sää oli koko loman ajan mitä parhain. Aurinkopaistoi useana päivänä ja ladulla oli välillä hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Olin varmasti melkoinen riesa. Pienimmätkin mäennyppylät olivat minulle suorastaan painajaisia. Kaikkein mieluiten olisin sipaissut sukset olalleni ja kävellyt kaikki alamäki osuudet. Porukassa kun mentiin, niin se olin minä jota täytyi odotella. Näytti välillä siltä, että toisten leuat löivät loukkua ja huulet sinertivät mokomassa lönkyttelyhiihdossa. Voin kertoa, että minua ei päässyt vilu yllättämään. Pää märkänä paahdoin menenmään, enemmän käsi- kuin jalkatekniikalla. Jos olisin tempaissut sen hikisen pipon päästäni, niin pienimmät lumipenkat olisivat varmaan alkaneet ympäriltäni sulaan sen höyryn voimasta mikä päästäni nousi. Kaikista mukavinta näillä retkillä oli eväiden syöminen laavulla. Olisin hyvin mielelläni jäänyt sinne nuotiotulen loimuun istuskelemaan ja katselmaan, kun tuli nuolee puita. Mutta ei. Muut kuulivat ladun kutsun ja minun oli seurattava johtajaa.... 

Viikon varrella rohkaistuin aavistuksen näissä alamäkilaskuissa ja viimeisenä hiihtopäivänä olikin sitten varsinainen testi. Jos olisin tiennyt mitä tulemanpitää olisin kyllä jättänyt väliin. Hiihtolatu karttoja tutkittiin edellisenä iltana ja päätettiin nousta Kaunispään huipulle. Olisihan se pitänyt tajuta, että nousun jälkeen tulee ennemmin tai myöhemmin lasku. Ja siitä alkoi painajainen. Huipulla pällisteltiin aikamme maisemia, otettiin valokuvia ja sitten menoksi. Ystäväperhe lapsineen ja poikamme lähti edellä, minä heidän jälkeensä ja mieheni jäi taakseni varmistelemaan menoani. Ja se oli totta tosiaan menoa, eikä nokitusta. Latu-ura oli osittain jäinen tai sitä ei kaikinpaikoin edes ollut. Huipulla käyvä tuuli nostatti vedet silmiini ja vauhti kiihtyi. Syöksyin mäkeä alas kuin raketti silmät sumentuneina. Sydän nakutti varmaan kahtasataa ja maisema vilisi silmissäni. Kuulin mieheni huudot takaani, jossa hän kehoitti minua notkistamaan polviani ja olemaan mahdollisimman rentona... Olin laskenut alkumatkan nilkat jäykkinä ja tikkusuorana suksienpäällä vaapuen. Siinä vauhdissa tuntui vaikealta muuttaa asentoa ohjeiden mukaiseksi, mutta tein työtä käskettyä. Mietin lakkaamaatta kaaduonko heti, vaiko vasta hetken päästä. Jossain edessäni näin ystäviemme ja poikamme seisoskelevan ladun vieressä ja huokaisin helpotuksesta. Ihanaa. Tämä lasku päättyy ihan kohta. Lähestyessäni heitä kuulin huudot " kaada ittes, kaada ittes." Ja ihme kyllä onnistuin tässä ilman, että meni luita poikki. Kun olin kömpinyt hangesta pystyyn ja aloin katselemaan ympärilleni havaitsin, että mäki ei ollut suinkaan päättynyt tähän. Se vain teki jyrkän kaarroksen vasemmalle ja  nythän se oikeastaan vasta alkoi !

Olin lopen uupunut. Pitkä nousu, sekä juuri suorittamani huima lasku tuntui joka ikisessä lihaksessani. Latu edessäni näytti kiemurtelevan loputtoman pitkänä alamäkenä enkä voinut kuvitella, kuinka tulen siitä selviämään. Kehoitin kaikkia muita menemään edellä. Tulisin perässä tavalla tai toisella, omaan tahtiini. Lähdimme matkaan, muut sauvoillaan lisää vauhtia työntäen, minä sivuttain "tamppaus" taktiikalla edeten.Tällä menolla jäin tietenkin mahdottomasti muista jälkeen. Mieheni hiihti jo minua vastaan ja epäuskoisena hörähteli, että tälläkös tyylillä täältä sitten tullaan ? Voitte uskoa, että minua ei huvittanut pätkääkään. Olin vihainen, väsynyt ja janoinen. Haukuin sekä itseni, että mieheni pataluhaksi. Naama monella mutkalla tamppasin höyrypäisenä eteenpäin. Mieheni käsitti, että nyt on tilanne niin tulenarka, että sokka voi päästä lopullisesti irti hetkenä minä hyvänsä. Hän sai sovitellen maaniteltua minut jatkamaan matkaa laskien. Hän kertoi, että mäkiosuus on ihan pian ohi ja, että pahimmat ja jyrkimmät kohdat ovat jo takanapäin. Olisin halunnut heittäytyä maahan makaamaan ja uskon, että pelkästä tahdon voimasta olisin saanut turistettua räkäkynttilät roikkumaan nenästäni, kuten monilla kilpahiihtäjillä maaliviivan ylitettyään, kaikkensa antaneina. Minusta tuntui tuolla hetkellä samanlaiselta.

Kotiin palattuamme nostin sukset autotallin seinälle.Ihmettelin tässä yhtenä päivänä, että kuka sukseni vei ? porkatkin yksitein ! Kun en niitä enää entisellä paikallaan nähnyt. Ilmeisesti mieheni on varmistanut, että " hiihdän " jatkossakin vain 20 vuoden välein.

PILANPÄITEN

Toisinaan teke mieli vähän keppostella ja tehdä jäynää, etupäässä näille lähimmilleen. Jaan tässä kanssanne muutaman tapauksen, joissa olen ollut sekä tekijänä, että tekemisen kohteena.

Ensimmäisenä tulee mieleeni tapaus, jälleen kerran, vuosien takaa. Elelemme mieheni kanssa Seinäjoella tuoreena avioparina. Asumme ensimmäistä yhteistä asuntoamme, jossa on sauna. Mieheni poistuttua saunatiloista jään vielä rasvailemaan kasvojani ja kuivattamaan hiuksiani. Silmiini osuu hyllyllä oleva Lemon, Juice & Clyserin tuubi. Siinä kohtaa iskee pirut mieleen. Jos ette ole kyseiseen voiteeseen tutustunut, voin kertoa sen olevan paksuhkoa kellertävän läpikuultavaa käsivoidetta. Sain inspiraation töräyttää putkilosta muhevat pystyvanat nenäni alle. Lopputulos vastasi mielikuvaani täysin. Näytti siltä, että minulta roikkuu oikein paksut, iljettävän näköiset räkäkynttilät nenästä. Liihottelin olohuoneeseen, jossa mieheni torkkui sohvassa. Kiersin käteni hänene kaulaansa ja kiehnäsin kainlossa vaatien suudelmaa. Hän havahtuu horroksestaan ja tuijottaa minua hetken silmät suurina, kunnes kavahtaa taaksepäin epäuskoinen ilme kasvoillaan. Toistan vaateni, mutta siinä vaiheessa pokkani pettää ja selitän, että ottaa nyt vain ihan iisisti, sillä tavara nokkani alla on aitoa feikkiä. Sipaisen nenänaluseni puhtaaksi ja saan, kuin saankin sen mitä olin tullut pyytämään.

Toinen tapaus liittyy puheluun, jonka soitin kerran siskolleni töihin. Meillä on ollut tapana puhua Pesämäen Kertusta, Hovilan Uunosta tai Kananpaskan Annikista, jos joskus kerromme jotakin juttua ja olemme unohtaneet siihen liittyvän henkilön nimen, tai henkilöllä ja hänen nimellään ei sinänsä ole mitään merkitystä itse asian kannalta. Valitsen siis siskoni työnumeron ja muutan ääntäni narisevaksi ja aavistuksen veteläksi. Esittelen itseni Kerttu Pesämäeksi ja alan kysellä olisiko heillä tarjota minulle sopivaa asuntoa. Esittelyni jälkeen luurin toisessa päässä on hetken hiljaisuus, mutta pian siskoni saa konseptinsa ojennukseen ja alkaa kysellä lisätietoja ja toiveitani. Tajuan kohta, että minua ei ole tunnistettu. Jatkan niin pitkälle, kuin pokkani pitää, mutta onhan tämä vedätys viimein tunnustettava. Siskoani naurattaa kovasti puhelimen toisessa päässä ja hän kertoo, kuinka hölmistynyt ja yllättynyt oli, kun tajusi, että hyvät hyssykät -  Pesämäen Kerttu on siis ihan OIKEESTI olemassa !

Itse jouduin jekutuksen kohteeksi entisessä työpaikassani Kela:ssa. Istuin työhuoneessani puhelimessa, kun joku toi pöydälleni keltaisen postit-tarran, jossa oli soittopyyntö Herra Karhulle sekä puhelinnumero. Lopetettuani puhelun, otin viestilapun käteeni ja ajattelin hoitaa asian samantien alta pois. Numeroita näppäillessäni havaitsin suuntanumerosta, että nyt soitetaan Helsinkiin. Hetken päästä puheluun vastataan: "Eläintarha Korkeasaari"....... Olen hetken ihmeissäni, mutta kerron heille kuka olen, mistä soitan ja että minulle on jätetty soittopyyntö Herra Karhulle. Henkilö nauraa herakasti langan toisessa päässä ja sanoo, että "joo-o, näitä puheluita on meille taas tänäkin vuonna tullut jo muutama. Mutta täällä ei ole muita herra karhuja, kuin nuo parisataakiloiset vesselit tuolla omassa aitauksessaan ja heillä ei ole kyllä Kelaan mitään asiaa. Olisikohan mahdollista, että joku on nyt pilaillut kustannuksellasi näin aprillipäivän kunniaksi?. Totean hänelle, että tämä on mitä ilmeisintä ja että olen unohtanut koko aprillipäivän. Kiitän ja lasken luurin alas. Pompaan tuoliltani ylös ja lähden huoneestani tutkimaan, kuka on tämän kepposen takana. Eikä minun tarvitse kovin kauas mennä, kun näen yhdessä huoneessa joukon lähimpiä työtovereitani. Ja kuinka ollakkaan,  heillä kaikilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pitää kasvojaan peruslukemilla.

SUUTARILLA

Eletään 70-luvun alkua. Eräänä kauniin kesälauantaina teemme äitini kanssa lähtöä kaupungille. Tarkoituksemme on viedä kävelykenkäni suutariin, sillä kengän jalkapöydänpäälle asettuvalta osalta on sauma sen verran repeytynyt, että arvelemme sen tarvitsevan muutaman piston suutarin neulasta.

Kaupungille lähdettäessä kammattiin hiukset ja niistettiin nenät myös meiltä tenavilta. Muistan selvästi ikiprässissä olleet beigenväriset teryleenihousut, valkoisen pitsipuseron ja vaaleanpunaisen kietaisuvillatakin. Nämä olivat  ns. kyläilyvaatteita, joita ei saanut pitää kun juoksenneltiin pihoilla. Äitini mottona oli: "jolla ei ole riihen rimpotinta, ei sillä ole myöskään kirkonkimpotinta"näin oli viesti arki / pyhä vaatteista iskostettu mieleeni. Pienenä sivuhuomautuksena voin todeta, että hänellä itsellään oli esim. työvälitakki !!! Kuinka monella meistä on nykyään tällainen ? Tai oikeammin meillä on niin paljon takkeja, että aamu menee usein "sämplätessä" niiden monien takkien välillä, joita jokaisen eteisennaulakossa roikkuu.

Asuimme tuolloin suhteellisen lähellä keskustaa, mutta päätimme silti kävelyn sijasta mennä linja-autolla.Suoriuduimme keskussairaalan pysäkille ja jäimme odottelemaan. Pian auto jo saapuikin ja astuimme sisään. Äitini meni edellä, sanoen kuljettajalle: "puolitoista keskustaan." Kuljettaja katsoi minua arvioivasti ja totesi, että tytöstä on maksettava täysi hinta ! Äitini totesi, ettei tarvitse, koska olen vielä alle 12-vuotias. Kuski ei uskonut häntä, vaan vaati aikustenlipun hintaa tai todistusta iästäni. Miettikääpä millä siihen aikaan olisi lapsen ikä ollut todistettavissa.... Se olisi ollut pahvinen sairausvakuutuskortti, jossa ei ollut edes valokuvaa. Ja jos kuva jollakulla oli, oli hän sen itse joko liimannut tai lyönyt nitojalla kiinni. No eihän näitä sv-kortteja siihen aikaan lomapakoissa kanniskeltu. Se otettiin hyllyjen kätköistä vain silloin, kun oli apteekkiin asiaa.  Eikä sitä löytynyt myöskään äitini lomapakosta.

 Auto ei liiku mihinkään. Äitini julistaa, ettei kyse ole rahasta vaan periaatteesta. Tyttö ON alle 12-vuotias. Kuski on päätöksessään järkähtämätön - lisää rahaa ja matka jatkuu. Eihän siinä auttanut muu, kuin maksaa, mutta mama oli vihainen, kuin ampiainen. Hän uhkasi ottaa yhteyttä Jyväskylän liikenteeseen ja muistaakseni myös tekikin sen ja totesi vielä, että jos täällä aletaan KOON mukaan perimään maksuja, niin hänen tulisi päästä lastenlipunhinnalla ( äippä on n. 165 cm "sulkapäässä" ) Tunsin itseni isoksi, kuin hirvi ja muistan vieläkin kuinka poskiani kuumotti tämä huomio, jonka olemukseni oli saanut aikaan, sillä tokihan episodia seurasivat useat kiinnostuneet silmäparit lauantaiaamupäivän kaupunkiin menevässä täydessä bussissa. Istuimme vaitonaisissa merkeissa perille ja suuntasimme ensitöiksemme suutarin pakeille.

Jyväskylän ainut ja varmasti myös ensimmäinen, ns. pikasuutari oli tuohon aikaan Sokoksen tavaratalon yhteydessä. Sinne siis. Koska kyseessä oli niin pieni homma olimme hyvillämme siitä, että saamme kengät samalla reisulla mukaamme. Lähestymme suutarin työpistettä ja näemme siellä pariskunnan joka odottaa omien kenkiensä korjauksen valmistumista. Homma kestää ja kestää. Vaistoan, että äitini alkaa käydä rauhattomaksi. Kyseessä on pariskunnasta miehen kengät ja korkoa viilataan ja säädetään, säädetään ja viilataan. Kalosseja ojennellaan pariskunnan ja suutarin välillä useaan otteeseen ja kun kenkä palautuu suutarin hyppysiin lyö hän aina uudestaan ja uudestaan jonkin "rammarin" käyntiin jolla vuollaan tai hiotaan kantoja. Äitini pinna alkaa nyt kiristyä todellakin ja hän supattaa minulle ( mielestäni kylläkin puoliääneen), että miksi ihmeessa tuo ukko ei ostanut heti kättelyssä oikean kantaisia kenkiä itselleen. Yritän katsella toisaalle ja olla niin kuin ei minua olisikaan. Linja-auton tapahtumat vielä tuoreina mielessäni. Menee vielä hyvän aikaa ennen kuin pariskunta kelpuuttaa korot ja homma on heidän osaltaan pulkassa.

Suutari kääntyy viimein ätini  puoleen ja kysyy kuinka hän voi auttaa. Äiti vetäisee kävelykengät mahtipontisesti muovikassista, täräyttää ne tiskiin ja sanoo erittäin kuuluvalla äänellä, että "näihin kenkiin tehdään sitten varret !". Pariskunta mulkaisee äitiäni pahanilkisesti ja suutari näyttää kadottaneen puhekykynsä kokonaan. Hetken korvallistaan raavittuaan hän suuntaa katseensa äitiini  ja toteaa varovasti, että "Sehän passaa, mutta tulee kyllä maksamaan...." Pariskunnan häivyttyä kuuloetäisyyden saavuttamattomiin äitini kertoo mihin tässä nyt ihan oikeasti suutaria tarvitaan. Kaveri ottaa kenkäni vastaan, tikkaa pari neulosta ja ojentaa ne takaisin. Ja tähän ei mennyt kuin se muutama minuutti. Pikasuutarista oli näin tullut jälleen pikasuutari.

KÄSITYÖIHMISIÄ

Ihailen kaikkia Teitä, joita on siunattu kädentaidoilla. Itselläni peukalo on, ei edes keskellä kämmentä, vaan pelkäänpä, että ihan siellä rystysten puolella tässä asiassa. Olen silti kuitenkin aika-ajoin ottanut virkkuukoukut ja neulepuikot esiin....ja voin kertoa pienen pätkän näistä tekeleistäni.

Ajatellaanpa vaikka kaulaliinaa. Kuulostaapa simppeliltä ja käsityöihmiselle tämän lämpimän asusteen valmistaminen on niin helppoa, että tulosta syntyy vaikka silmät ummessa. Toisin on kurtturäätäleillä. On oltava tarkanna kaiken aikaa ja siltikin tulee virheitä. Ensinnäkin reunat tuppaavat kiemurtelemaan epätasaisina, kun välillä tulee silmukkaa lisää ja välillä taas muutama häviää....en ole keksinyt kuinka tämä VOI olla mahdollista. Toisinaan työn jälki on niin kireää, että suorastaan vinkuu puikoilla ja sitten kohta jo niin löysää, että silmukat venähtävät puolensentin pituisiksi. Te käsityöihmiset saatatte ehkä kuvitella miltä työ näyttää ja kaltaiseni - tiedätte oikein hyvin mitä tarkoitan. Jos nyt tällaisia tumpeloita yleensäkään muita löytyykään.

Hyvä ystäväni Kirsi on useita kertoja kärsivällisesti neuvonut minua tämän jalon taidon saloihin.
Onpa hän jopa ottanut urakakseen neuvoa näinkin paksupäiselle oppilaalle villasukan tekoa. Se olikin pitkä sessio ja ompeluseuramme kokoontui useita kertoja. Aikaa meni, koska lähes aina jouduttiin purkuhommiin niiltä osin, kun olin itsenäisesti työtäni jatkanut. Kannustavasti hän kuitenkin totesi, että kun tämän taidon kerran oppii, niin kyllä sen sitten ikuisesti muistaa. Kyllä EI muista. Todettakoon se tässä nyt reilusti. Se ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun hän on poiminut pudonneet silmukat takaisin työhön...tai homma on pitänyt aloittaa suurinpiirtein alusta.

Olemme tehneet virkkaamalla myös isoäidin ruutuja. Virkkaaminen ON todella mukavaa, vaikka en voi kehua silläkään saralla varsinaisesti loistavani. Näiden isoäidin ruutujen lisäksi en osaa muuta tehdä kuin pipoja ja niitä onkin siunaantunut yksi täysi muovipussillinen. Kaikki on veivattu samalla mallilla ja ovat todella uniikkeja kappaleita. Yhteenaikaan innostuin hommasta niin paljon, että sain jopa kylkeni kipeäksi. Kyllä vain. Uskokaa tai älkää. Tämä johtui tietenkin hyvin epäergonomisesta työasennosta. En osannut virkata rennosti kädet sylissä, vaan mitä pidemmälle työ eteni, sen korkeammalle käteni nousivat ollen viimein melkein pääni yläpuolella. Lopulta mieheni puuttui asiaan. Hän suorastaan kielsi minulta virkkaamisen, vedoten terveyteni puolesta sekä todeten, että pipoja on nyt ihan tarpeeksi tässä huusollissa. Yhtään enempää ei kuulema enää tarvittu lisää !  Hyvin vastahakoisesti kylkiäni hieroskellen taivuin lopulta hänen tahtoonsa.

Joulun alla saatan innostua myös askartelusta, enkä ole valitettavasti guru myöskään tällä saralla. Toissa vuonna oli Keskisuomalaisen joululiitteessä kauniita tupsutekniikalla valmistettuja lumipalloja. Niihin käytettiin raaka-aineena esim. vanhoja valkoisia lakanoita. Päätin välittömästi tehdä näitä palloja, sillä ohje vaikutti helpolta toteuttaa . Hain lakanan liinavaatekaapista ja aloitin leikkaamalla siitä noin puolensentin levyisiä pitkiä suikaleita. Samaan syssyyn meille tulla visahti nuohooja takkaa ja hormia putsaamaan. Istuin keittiössä askare sylissäni, kuin paremmatkin käsityöihmiset. Nuorimies oli jyvällä tekemisestäni  ja tiedusteli leikkaanko matonkuteita. Selitin hänelle mikä tässä on plääni ja tunsin hetken olevani oikeinkin kätevä emäntä. Nämä pallerot kyllä onnistuiva ihan hyvin ja nostelin niitä verhotankoon eripituisina säikeinä roikkumaan, virittelin vielä helmikoristellun valoköynnöksen sekä muutaman muun hilavitkuttimen täydentämään kokonaisuutta. Asetelma näytti oikein mukavalta ja olin aikaansaannokseeni enemmän, kuin tyytyväinen.

Kouluaikoina olen onnistunut mm. tekemään farkut sillä seurauksella, että opettaja kiersi minua ympäri, kuin kissa kuumaa puuro ja ihmetteli ääneen, mikä ihme tässä mättää. Lopulta hän oivalsi, että pöksyissä ei ollut etukappaleiksi leikattuja osia lainkaan. Mielestäni samannäköisiä kaavoja oli ihan liika ja leikata kurautin kaikki samalla "kaavalla". Neuletöistä ainut onnistuminen on koettu, kun tein pojalleni hänen ollessaan pieni, villapaidan. Tämän prosessin aikana olin  jatkuvassa seurannassa oman neulontaopettajani (Kirsin) valvovan silmän alla. Kun sitten menimme vierailulle yhden tyttöystäväni luo, kyykistyi hän poikani eteen ja kysyi: "Onpas sulla nätti villapaita. Kuka sen on tehnyt?" (käsityöihminen hänkin) Poikani vastasi tietenkin, että äiti. Ystäväni totesi kujeilevasti: "taijat narrata" !

Tässäpä nämä tähtihetkeni tällä saralla sitten kutakuinkin ovatkin. Odottelen jo jännittyneenä tämän vuoden joululiitettä ajatuksella: Yrittänyttä ei laiteta !   Joten oikein mukavia hetkiä käsitöiden parissa ihan kaikenlaisille käsityöihmislle.

RUUSULASSA

Kävin eilen vierailulla äitini luona Ruusulassa, Keljon Vanhainkodilla. Siellä asuu viitisentoista joko vaikeassa tai keskivaikeassa vaiheessa olevaa muistisairasta miestä ja naista. Äitini on asunut siellä nyt kaksi vuotta.

Saavuttuani paikalle hain häntä katseellani päiväsalissa istuskelevien asukkaisen joukosta ja kun en löytänyt, suunnistin hänen omaan huoneeseensa. Ovi oli raollaan ja huone tyhjä. Kyselin kansliasta hoitajilta ja sain kuulla, että äitini on ulkoilemassa, mutta tulee kyllä varmasti pian. Palasin takaisin  huoneeseen, istuin sängylle ja asetuin odottomaan. Mietin kuinka arvokasta työtä nuo Jyväskylän Lions Clubin vapaaehtoiset tekevätkään, kun käyvät säännöllisesti asukkaita ulkoiluttamassa ja auttavat näin sekä henkilökuntaa, että meitä omaisia. Äiti ei ole ollut viimeaikoina kovinkaan hanakka lähtemään ulos sillä askel on lyhentynyt ja "kintereet" ovat kipeät, kuten hän itse asian ilmaisee. Kuitenkin hoitajien mukaan, kun nämä herrat saapuvat paikalle ja äitini kuulee, että pastori Hovikoski lähtisi mielellään hänen kanssaan kävelylle, suoriudutaan tienpäälle alle aikayksikön.

Istuin siinä sängyllä kännykkääni räpläillen ja hetken päästä vaistoan etten ole tilassa enää yksin. Nousin seisomaan ja kurkistin kulman taakse. Oviaukossa seisoi minulle ennestään tuntematon, siis uusi, Ruusulan miesasukas. Totesin hänelle ystävällisesti, että olette nyt tullut väärään huoneeseen. Hän kuiskasi minulle, ettei oikein tiedä, missä hänen oma huoneensa on. Tiedustelin hänen nimeään ja saatuani vastauksen pyysin häntä mukaani ja sanoin, että voimme mennä sitä yhdessä etsimään.

Hän suostui ehdotukseeni ja lähdimme kävelemään käytävää eteenpäin. Hänen liikkumisensa vaikutti yhtäaikaa sekä taka- että etukenoiselta. Askeleleet olivat lyhyet ja arkailevat. Hän puhui edelleen kuiskaten ja kertoo reisiään särkevän. Kehoitin häntä kertomaan asiasta hoitajille ja samalla olemme hänen huoneensa oven takana. Kokeilen kahvaa ja ovi aukeaa. Pyydän häntä astumaan sisään jä käymään hetkeksi levolle, jotta särkevät reidet pääsevät rentoutumaan. Kuiskaten hän pyytää minua vielä pitämään ovenkahvasta kiinni ja jäämään paikoilleni. Katselen kun hän astelee huoneeseensa ja huikkaan hänen peräänsä "näyttääkö  tutulta?" Hän seisahtuu keskelle huonettaan jääden seisomaan selin minuun päin. Huone on niukasti sisustettu, mutta yöpöydältä kurkistaa pehmolelukoira.....minua nielettää tämä pysähtynyt hetki. Kuulen jo äitini tutun äänen toiselta käytävältä ja riennän hänen luokseen. Hän astelee huonettaan kohti kävelysauvat tiukassa tananssa vakain askelin. Raitisulkoilma on saanut hänen poskensa punaisiksi ja sinistäkin sinisemät silmänsä kirkkaiksi. Äitini näyttää onnelliselta. Kävelen häntä kohti ja kaapaan halaukseen. Hänen huulensa sulavat hymyyn ja kuulen tuon tutun lausahduksen: "Kultalintu" ! Ja sillä hän takoittaa MINUA. Saatatte vain kuvitella kuinka ihanaa ON, olla kultalintu jollekkin. Samalla hän ilmoittaa salissa istuville asukkaille minun olevan hänen nuorintyttärensä.

Autan häntä riisuutumaan ja istumme sitten tarinoimaan. Hän ihailee rusketustani, jonka jälleen kerran kerron olevan peräisin taannoiselta Rodoksen matkaltani, jossa äitikin on käynyt useita kertoja. Muistelemme näitä matkoja nyt yhdessä. Kerron siskoni ja hänen tyttärensä olevan parasta aikaa Istanbulissa ja äiti on mielissään siitä, että olemme vielä niin viriilejä ja nuoria, että pääsemme matkustamaan ja nauttimaan elämästä. Hetken päästä hän kysäisee, että minkäs ikäinen sinä oikein nyt olet? Kerron ikäni ja hän toteaa minun olevan poikanen vielä. Hymyilyttää. Kohta hän kysäisee omaa ikäänsä. "Mitäpä luulet äiti? minkä ikäisen ihmisen kropassa tunnet nyt olevasi? Äiti miettii asiaa pääkallellaan hetken ja toteaa, että "on niin vaikeaa arvioida sitä omaa ikäänsä" Sydämeni käpertyy. Vain muistisairas ihminen joutuu tilanteeseen, jossa arvioi omaa ikäänsä! Niinpä sanon hänen täyttäneen juuri edellisellä viikolla 84-vuotta. Äiti vaikuttaa hämmästyneeltä ja ihmettelee onko hän jo niin vanha. "Tien pitkän kulkea antoi" on aina loppukaneettina tälle ikäkeskustelulle ja nyökkäämme molemmat päätämme alleviivataksemme hänen korkeaa ikäänsä sekä pitkää taivaltaan.

Oveen koputetaan ja hoitajan pää pilkistää raosta. On lounas aika ja toivomme ruoan huoneeseen, jotta voimme jatkaa yhdessäoloa rauhallisissa merkeissä. Toivettamme noudatetaan ja seuraan kuinka äiti syö hyvällä ruokahalulla ja asiaan keskittyneesti, kuten on aina ruokaillut. Aterian päätyttyä havaitsen hänen tukahduttavan haukotustaan ja ymmärrän, että minun on nyt aika lähteä. Tiedustelen lähteekö hän minua saattelemaan vai haluaako jäädä huoneeseensa lepäämään. Äiti ilmoittaa, että oikaisisi mielellään hetkeksi sänkyyn. Odotan, että hän asettuu pedille. Peittelen hänet lämpöisellä fleechuovalla ja sujautan suukon poskelle. Toivotan hyvää päivänjatkoa ja kerron, että tulen taas joku päivä häntä katsomaan. Kiitos kulta, äitini vastaa ja huiskuttaa minulle. Painan oven hiljaa perässäni kiinni ja huikkaan hoitajille, että olen menossa pois.

Laskeudun hissillä ala-aulaan jonka päiväkeskuksen tiloissa istuu sekä hoitajia, että asiakkaita. Kävelen tuttua pitkähköä käytävää pitkin ulko-ovea kohti, kunnes pysähdyn katselemaan seinällä olevia teoksia.  A4-kokoisille paperiarkeille on painettu erivärisiin maaleihin kastettujen kämmenten kuvia. Kunkin kämmenen oheen on liitetty pieni kirjoitus, joka kertoo jotakin noista käsistä ja mitä niillä on pitkän elämän aikana saatu tehdyksi. "Elsa 84-v. Voitin nuorena hiihtokilpailuissa viisi lusikkata......"Tauno 87-v. Onhan näillä käsillä ja jaloillakin tullut tetyä kaikenmoista..... jne. Liikutun syvästi. Räpyttelen silmiäni, sillä ne ovat yhtäkkiä sumuiset. Tajuan, että katselen Taidetta, mitä kauneimassa muodossaan. Eikö taiteeksi lueta kaikki se, mikä herättää katsojassaan tai kokijassaan voimakkaita tunteita ja siten koskettaa syvältä. Käytyäni kaikki teokset ja niihin liittyvät tarinat läpi, astun raittiiseen ulkoilmaan ja tunnen saaneeni niin paljon.

Unohtumaton Villa Ingrid

 Espanja, Mijas 17. - 25.10.2008

Meillä yhdellä  jos toisella  lienee kokemusta matkoiltaan siitä, kun kaikki ei mene ihan nappiin. Tämä matka oli yksi sellainen ja siksi myös niin ikimuistoinen. Jälkeenpäin ajatellen on vain hyvä, jos reissuissa on vähän rosoja.Ne jäävät paremmin mieleen ja usein saa vielä makeat naurut jälkeenkinpäin.

Tälle matkalle lähdimme kahden ystäväpariskunnan kanssa tarkoituksena viettää oikein hauska loma kauniissa ympärisössä, golfkentän läheisyydessä ja majoituksen osalta hieman luksustakin mielessämme. Päätimme vuokrata käyttöömme Villan, sillä meistä oli mukava ajatus saada omaa rauhaa ja koko porukka samankaton alle. Löysimme sivuston, jossa oli ympärimaailmaa yksityisten omistamia asuntoja vuokrattavana. Teimme hakuja Espanjaan, josta yksilöimme Fuengirolan alueen ja sieltä Mijaksen. Vaihtoehtoja alkoikin löytyä ihan mukavasti. Kukin meistä tahoillaan arvuutteli kohteiden sopivuutta sekä hinta /laatu suhdetta ja niinpä lukuisten vaihtoehtojen joukosta seuloutui tämä helmi... Villa Ingrid.

Sivuston esittely kuvista meille aukeni mitä miellytävin kohde. Punainen nahanhoitotuotteilla  kiillotettu sohva näytti ihastuttavalta väripilkulta olohuoneen muuten niin vaaleiden ja modernien huonekalujen joukossa. Ruokasalin ainakin 12- hengenpöytä, katosta roikkuvine kynttiläkruunuineen oli sijoitettu ikkunaseinän eteen, josta avautui kaunis maisema alas laaksoon. (kts.kuva yllä)  Makuuhuoneet omine kylpyhuoneineen oli todellakin plussaa. Kohteessa oli myös täysin varusteltu keittiö sisältäen ruokailuvälineen, kipot, kiulut ja astiastot. Talon puutarhassa sijaitsi reilunkokoinen uima-alas aurikotuoleineen ja kukkaistutuksineen. Ja mikä parasta - golfkenttä oli melkein kivenheiton päässä. Mitä vielä voisi toivoa enemmän?? Täydellinen kohde. Teimme varauksen ja aloimme odottamaan matkaa.

Vihdoinkin koitti se hetki, jolloin tapaamme Helsiki-Vantaan lentokentällä ja kilistelemme kuohuviiniä posket innostuksesta hehkuen. Tapaamme siellä pari tuttua kaveria, jotka ovat myös menossa golfaamaan samaan paikkaan ollen majoitusta vailla ensimmäiseksi yöksi. Lupaamme hövelisti majoittaa heidät villaan, sillä siellähän on runsaasti tilaa ja upeat puitteet. Lentomme lähtee myöhään illalla ja saavumme Malagaan puolenyön jälkeen. Olemme tehneet diilin paikallisen suomalaisen taksiyrittäjän kanssa joka hakee meidät kentältä ja kuskaa muutenkin tarvittaessa lomamme aikana. Saavumme Villa Ingridiin ja seuraamme meille annettuja ohjeita avainten suhteen. Pienten alkuhankaluuksien jälkeen avaimet löytyvät ja astumme sisään. Menee tovi ennenkuin saamme valaistuksen osittain toimimaan. Pyrähtelemme hämärän hyssyssä sinne tänne ja teemme nopeat päätökset siitä, minkä makuuhuoneen kukin itselleen valikoi. Säntäämme ulos ja näemme kauniisti valaistun uima-altaan, jonka äärellä nautimme vielä drinkit ja vetäydymme sitten pikkuhiljaa väsyneinä nukkumaan. Odotamme aamua, jolloin näemme kaiken päivänvalossa ja täydessä loistossaan.

Heräämme kauniiseen auringonpaisteesseen ja samalla myös karmeaan todellisuuteen. Villan loistonajat ovat olleet ja menneet. Nahkasohva on menettänyt kiiltonsa ajat sitten ja kynttiläkruunujen säihke näkyy ikuisesti sammuneen. Siivojia ei ole käynyt talossa kymmenneen vuoteen ja on selvästi nähtävissa, että talon muutaman tulipesän hormien kautta on liuta lintuja käynyt mellastamassa osassa talon huoneista. Paksupölykerrös kuorruttaa kaikkia pintoja ja keskikerroksen sinänsä ihastuttavan ja erikoisen sisällä olevan pienen piazzan keskellä olevassa sisäuima-altaassa kelluu vihreässä vedessä vanha työrukkanen.....  Ruokailuryhmän ympärille kokoonnumme apeahkoissa tunnelmissa. Joku on keittänyt kahvit ja yövieraamme ovat jo jatkaneet matkaansa. Alamme pohtia kuinka on viisainta menetellä. Mallu tokaisee, että hän ottaa kyllä trollin alleen ja kävelee lähistöllä sijaitsevaan Hotelli Radisson Sassiin. Räjähdämme nauramaan, vaikka tuo ajatus kyllä tuntui juuri silloin erittäin houkuttelevalta. Päätämme soittaa henkilölle jonka kanssa on asian tiimoilta käyty keskusteluja aikaisemmin ja riennämme kiireen vilkkaa Mijas-golfiin, sillä tiiausaika painaa päälle. Koko kierroksen ajan yritämme yhteyttä vuokralle antaneeseen henkilöön ja lopulta tärppää. Hän on aivan ihmeissään väitteistämme ja vakuuttaa siellä käyneen siivojien panemassa paikat kuntoon. Hän lupaa vielä tutkia asiaa ja olla yhteydessä myöhemmin.

Taivaalle alkaa kerääntyä uhkaavan näköisiä sadepilviä ja pian tuleekin vettä kaatamalla. Raahaudumme litimärkinä klubille ja päätämme pienen kuivattelun jälkeen jäädä sinne syömään. Viiniä tilataan pöytään ja tunnelma on kaikesta huolimatta riehakas. Kun sitten saavumme takaisin talolle näemme kaksi isohkoa lintua istumassa ilmeisesti entisen kirjastohuoneen verhotankojen yläpuolella. Hätistelemme ne ulos ja lähdemme tutkimaan taloa tarkemmin. Huomaamme "piazzan" yhdellä seinustalla oven ja sen takaa löydämme tilan, jossa on paneloidut seinät ja yllätys, yllätys Helon saunakiuas, mutta ei lauteita ! Miehet testaavat välittömästi onko kiuas "hengissä" ja koska se raksahtaa tulille, niin päätämme roudata kolme keittiön tuolia lauteiksi ja kattilan sekä soppakauhan löylynheittoon. Saunomme siis melko eksoottisissa olosuhteissa ja välillä kipitämme uima-altaaseen vilvoittelemaan. Koska tämän "saunan" yhteydessä ei ole suihkua käymme peseytymässä kukin omissa kylpyhuoneissamme. Minä hyppään meidän kylpyammesuihkuun ensin. Kun olen saanut peseydyttyä kuuleen armotonta kiroamista makuuhuoneenpuolelta. Viemäri ei ollut jaksanut vetää siinä tahdissa, kun suihku "lauloi". Osa vedestä oli karannut makuuhuoneenpuolelle ja siitä alkoi sitten lattioiden kuivaus pyyhkein ja kaikin saatavilla olevin vettä hyvin imevin rätein ja rievuin. Lopulta istuimme taas saunapuhtaina keittiönpöydän ympärillä miettien mitä ihmettä voimme tehdä. Ilta alkoi hämärtyä. Sytytimme muutamat kynttilät, avasimme viinipullon, jos toisenkin ja lausuimme ponsia. Huomenna.  Huomenna sanotaan suorat sanat ja VAADITAAN paikalle siivoojia !

Uskon, että jo tiedätte kuinka tässä jutussä kävi. Yhteyshenkilöön ei saatu enää yhteyttä. Siivoojat eivät koskaan saapuneet. Pidimme palaverin ja päätimme siivota porukalla ne paikat talossa, joissa meidän oli pakko oleskella. Golfkierroksen jälkeen tuumasta toimeen ja sinä iltana tuntui jo paljon paremmalta. Aikaisemmin mainitsemieni lintujen lisäksi ausunnosta löytyi myös toinen, hyönteistä suurempi öttiäinen. Istumme iltaa ja yksi rouvista pistäytyy omassa makuuhuoneessaan. Hetken päästä kuuluu viiltävä huuto ja tiukka käsky miehen saapua välittömästi paikalle. Ryntäämme kaikki alakertaan ja löydämme rouvan tuolilta seisomassa. Wc:stä tulleessaan hän oli törmännyt gekkoon, joka oli paeta vilistänyt sängyn alle piiloon. Miehet aloittivat jahdin ja me rouvat olimme häsyssä mukana hiuskiinnepurkkiemme kanssa. Lisko saatiin kyörättyä ulos ja illanviettoa saatettiin jatkaa levollisin mielin.  Ainut hoidettu osa tästä kokonaisuudesta oli piha-alue. Ilmeisesti siellä on kiinteistönomistajan pakko palkata ulkopuolinen puutarhuri pitämään julkisivut kunnossa. Vaikka kaikki ei mennytkään kuten Strömsöössa, niin meillä oli kuitenkin todella hauska ja mukava loma. Näissä odottamattomissa tilanteissa omilla asenteilla on valtavan suuri merkitys. Kukaan meistä ei suostunut pahoittamaan mieltää näiden tapahtumien edessä, vaan päätimme tehdä sen minkä voimme ja unohtaa sen mille emme voineet mitään. Siksi kai lomamme onnistui kaikestahuolimatta todella hyvin. Ja HAUSKAA OLI.  Kun taksi tuli meitä viikonpäästä noutamaan ja oli aika painaa Villa Ingridin ovi lopullisesti kiinni, emme tunteneet minkäänlaista haikeutta. Jokainen meistä tuijotti taloa hetken, ja sitten ajoimme pois.   

Aamutoimia

Aamulenkille lähdössä
 

Aamu käynnistyy hyvän huomenen toivotuksin. Ensin molemmat tytöt tervehtivät minua hivuttautuen sängyn jalkopäästä kohti rapsutuksia antaavaa kättäni. Muutama nopea lipaisu kiitokseksi ja sitten he tervehtivät toisiaan. Rituaaliin kuuluu kaverin suupielien nuoleminen sekä korvienpesu. Tämän jälkeen marssitaan johdollani alakertaan, jossa pukeudun ja tytöt venyttelevät perusteellisesti. Voi kunpa itsekin älyäisin tehdä tuon saman !

Tavakseni on tullut kysyä "lähdetäänkö lenkille?" Vastauksena saan Hetelta terävän haukahduksen ja Malùlta tiiviin katseen silmiini. Siirrymme eteiseen ja puemme hihnat ja näin syksyaikaan myös heijastinliivin. Tämän jälkeen seuraa hihnanamin anto, jota kuvassa suurella hartaudella jo odotetaan. Aamulenkkimme kestävät puolestatunnista puoleentoistatuntiin riippuen vähän siitä mikä meillä kulloinkin on fiilis. Heta hoitaa asiansa melko pian omalta tontilta poistumisen jälkeen, mutta Malú haluaa jättää viestejään vähän kauemmaksi ja useaan eri kohteeseen. Jos meillä käy hyvä tuuri, saatamme tavata aamulla ystävämme Gorgi-Amoksen, Afgaani-Kernaksen tai Perro-Elsan. Ja vaikka emme heitä tapaisikaan, ovat he kyllä jättäneet viestejä, jotka perusteellisesti tutkitaan ja tulkinnan mukaan viesteihin vastataan.

Lenkin jälkeen tytöt saavat tervetuliasnamit, käymme tassujen pesulla, mikäli tarve niin vaati ja sen jälkeen onkin aamiaisen vuoro. Heta parkkeeraa keittiössä sen kaapin eteen, jossa tietää nappuloita säilytettävän. Malú taas istuu kuin kuningatar yläkertaan vievien portaiden keskitasanteella ja odottaa kärivällisesti kutsua saapua ruokailemaan. Jotta ruokailutilanteessa ei syntyisi turhia jännitteitä olen ratkaissut asiat siten, että ruokakupit ovat selväsi erillään toisistaan. Vesikuppi on yhteinen. Molemmat aloittavat ruokailun omasta kupistaan, mutta lopulta vaihtavat toistensa kupeille.

Raitis ulkoilma ja maittava aamiainen antavat paitsi virkeyttä, myös voimaa käynnistämään hulvattoman leikin. Noustaan kahdelle tassulle toisiaan vasten. Nipsitään jaloista ja lyödään toinen tantereeseen. Kalisutetaan hampaita ja päästellään monenlaisia haukahduksia, ulvaisuja ja murinoita. Se kumpi jää tässä tilanteessa altavastaajaksi tyytyy kohtaloonsa mukisematta. Vetäydytään hetkeksi erilleen ja tasataan hengitystä, jonka jälkeen osat vaihtuvat. Leikin tuoksinassa juoksenneellaan myös ympäri taloa ja varmistetaan, että kaikki matot on varmasti saatu kasaan. Ja kun on aikansa leiskuttu, niin irottaudutaan tästä hurjasta tanssista ja vetäydytään levolle. Milloin sänkyyn, milloin sohvaan, milloin lattialle. Malú on jo niin iso tyttö, ettei hänen tarvitse olla kokoajan näköyhteydessä minuun, mutta Heta vetäytyy vielä jalkoihini, josta voi seurata liikkeitäni ja lähteä heti peesiin, jos vain päätän liikkua paikaltani. Mutta jos vielä on tarmoa jäljellä, he istua napottavat sängypäädyssä ja katselvat makuuhuoneen ikkunasta ulos kommentoiden kaikkea havaitsemaansa liikettä kotikatumme varrelta.