KAKSI- JA PUOLITUNTIA

Hämmästyttävää. Vain kaksi- ja puolituntia tarvitaan siihen, että koivunlehdet aukeavat. Olin eilen siskoni kanssa Jyväskylä kaupungin teatterissa. Kävimme katsomassa näytelmän, Susi sisällä. Se pohjautuu Tiina Lymin kirjoittamaan saman nimiseen kirjaan, suosittelen. Sekä kirjan lukemista, että näytelmän katsomista. Se on sekä hauska, että surullinenkin kertomus perheidyllistä, joka yllättäen romahtaa. Se on kuvaus addiktoituneen ihmisen kamppailusta ja olemassa olevan ongelman tunnistamisesta ja myöntämisestä. Vastustamisen vaikeudesta ja yhteisen "kuplan" hajoamisesta. Myös kaiken tuon vaikutuksista kahteen pieneen lapseen. Mutta samalla se on tarina selviytymisestä ja uuden alun löytämisestä.

Astuttuamme ulos teatteritalon uumenista huomasimme, että uusi alku oli tavoittanut myös luonon. Nimittäin koivunlehdet olivat auenneet tuon teatterielämyksemme aikana ja palasimme pimeästä salista hennon vaaleanvihreään kauneuteen, sellaiseen, joka näyttäytyy vain alkukesän muutamina ensimmäisinä päivinä. Ja juuri nyt se on täällä ! 

Ja sitten näyttämötaiteesta kirjallisuuteen. Uusia kirjoja on taas siunaantunut. Sekä itse ostettuna, kuin myös saatuna. Tuo Koirani Tulip oli hauskaa luettavaa. Kirja on kirjoitettu vuonna 1963. Hämmästyttävää oli se, kuinka samoja asioita koirista ja heidän käyttäytymisestään tiedettiin jo tuolloin. Oman erityisen säväyksen kirjaan toi kirjailijan harras paneutuminen Tulip tyttösensä seksuaalisuuteen. Hän otti sydämen asiakseen koiransa mahdollisuuden nauttia viettiensä aikaan saamista kimmokkeista tiettyinä aikoina. Aikaa tai vaivojaan säästämättä hän käytti runsaasti tarmoaan ja suhteitaan sopivan sulhaskandidaatin etsimiseen. Lopulta oivaltaen kuitenkin sen, että on parasta antaa luonnon hoitaa tietyt asiat omalla tavallaan. Olen juuri nyt lopettelemassa Antonio Hillin Kauniit kuolemat kirjaa. Pitkästä aikaa dekkari, joka säilytti salaisuutensa viimeisille sivuille asti. Samassa paketissa tuli kirjakerhosta tuo Donna Leonin kirja, jota en ole vielä aloittanut.

Kutsukaa Kätilö on kyllä aloitettu, mutta jostain syystä sen lukeminen tuntuu työläältä. Sattumalta näin pariviikkoa sitten tv:ssä pyörivän kirjanpohjalta toteutetun sarjan yhden jakson. Se vaikutti kirjaa paremmalta. Tiedä sitten mistä johtuu. Yleensä kun koen, että asiat ovat juuri päinvastoin. John Irwingin kirja on uusin tulokas ja jää odottomaan lukuvuoroaan viimeisenä.        

Tänään toukokuun toisena sunnuntaina vietetään perinteisesti Äitienpäivää. Oma Äitienpäiväni on vasta viikon kuluttua, kun lapseni palaa maailmalta. Sitten leivotaan kakku ja tehdään hyvää ruokaa ja ollaan yhdessä. Malttaa siis vielä vähän odottaa..... Mutta toki Äitiä juhlin minäkin. Oman äitini luo lähden vierailulle Ruusulaan, jossa järjestetään tänään samalla myös omaistenpäivä. Luvassa on kahvittelua ja mukavaa yhdessäoloa. Äitini täyttää tänä vuonna 85-vuotta. On ihanaa, että voin mennä äitienpäivänä häntä edelleenkin tervehtimään.  

Mieleenpainuvaa Äitienpäivää kaikille äideille ja heidän lapsilleen.

ps. Heta on ollut meillä tänään tasan vuoden. Sitä juhlitaan tässä talossa jo tänään.

SAITURI

Olipa mukava viimeviikon torstai-ilta. Olimme Tatun tyttöystävän vanhempien kanssa Jyväskylän kaupungin teatterissa katsomassa Molièren Saituria. Saimme samaan hintaan, myös "toisen näytöksen", sillä heidän mukaansa ottamassaan läppärissä oli paljon kuvia Grandan vierailulta.
He olivat myös tilanneet väliaikatarjoilun, joten vältyimme jonottamiselta ja saimme heti istahtaa valmiiseen pöytään. Tämä valokuvien katselu ja nuorison kuulumisten vaihtaminen tekivät tietenkin sen, että keskustelu näytelmästä jäi pöydässämme vähiin, mutta olen kyllä miettinyt sitä paljon näin jälkikäteen.

Harpagonin eli saiturin roolissa loisti Jouni Salo. Hän on todella uskomattoman hyvä, taitava näyttelijä. Seurasin oikeastaan vain ja ainoastaan hänen tulkintaansa. Niin vakuuttavaa se oli. Puhuttu teksti ja kehonkieli tukivat täydellisesti roolisuoritusta ja nivoutuivat saumattomasti yhteen. Vaikutelma oli uskottava, koskettava ja hauska. Toki muutkin roolisuoritukset olivat hyviä, mutta Salo nousi kuitenkin näytelmän ehdottomaksi tähdeksi.

Käsiohjelmasta sain lukea, että Jean Baptiste Poquelin (1622-1673), taiteilija nimeltään Molière kirjoitti tämän näytelmän vuonna 1668 ja myös itse esitti sen pääosan. Olen sitä mieltä, ettei ihminen ole näissä 345. vuodessa juurikaan muuttunut. Rahan mahti ja voima saa ihmisen edelleenkin käyttäytymään niin monin eri tavoin "hulvattomasti".

Harpagonille mikään ei ollut niin tärkeää, kuin raha. Ihmissuhteetkin tulivat kaukana perässä. Hänen aikansa kului uusien sijoitusten miettimisessä ja olemassa olevien varojen vaalimisessa. Hän oli niin saita ja sairaalloisen nuuka, että loppujen lopuksi eli ja elätti perhettään äärimmäisessä niukkuudessa. Ajatukset pyörivät laskelmoidusti sen ympärillä mistä rahaa voisi saada lisää ja kuinka olemassa olevat varat saadaan pidettyä turvassa. Omaisuutensa menettämisen uhkia hän näki jatkuvasti ympärillään. Keneenkään ei voinut luottaa. Ja  luonnollisesti tuo huomattava varakkuus ja rikkaudet toivat ympärille lukuisia hännystelijöitä ja mielistelijöitä.

Enpä usko että moinen saituus on se varsinain tämänpäivän silmiinpistävin asia tuossa raha ratkaisee maailmassa. Ennemminkin suruton tuhlailu ja ostaminen ovat ne tämän ajan jutut. On niin paljon tavaraa saatavilla, joilla rikkauksistaan ja varallisuudestaan voi niin halutessaan ympäristölleen viestittää. Yhteistä näille aikakausille on kuitenkin se, että raha näyttelee pääosaa.... ja sen mahti vaikuttaa kaikessa.

Tottakai riittävästi rahaa on hyvin tärkeä asia ja ehdoton välttämättömyys hyvän ja turvallisen elämän takaamiseksi. Se mikä on riittävästi tai liikaa on varmasti hyvin henkilökohtainen asia. Aika moni meistä suomalaisista tekee viikoittaisen lottorivinsä. Pottien suuruus on ollut aika maltillinen siihen nähden, mitä tuolla maailmalla päävoitoista maksetaan, mutta kuitenkin niin ruhtinaallinen, että se herättää unelmoimaan. Kuka maksaisi heti velkansa pois, kuka lähtisi maailmanympärimatkalle kuka hankkisi uuden asunnon tai pistäisi vain sukanvarteen. Enemmän rahaa on enemmän mahdollisuuksia.

Mutta onko sittenkään niin ? Entä jos lottopotin saatuaan huomaisikin, että monista ulkoisista hyvinvoinnin merkeistä huolimatta tuntuu sisältäpäin kuitenkin tyhjältä?
Uskon satavarmasti, että onnellisuus tulee ihmisen sisältä. Jos ei näe arkeaan arvokkaana ja ole tyytyväinen jo kaikkeen siihen mitä jo on, en usko että se lottovoittokaan kovin pitkälle kantaisi.

Kaikista arvokkainta, mitä minulla itselläni on, ovat ihmiset joita rakastan ja joiden tiedän rakastavan minua.

Hyvää viikonloppua teille ja rakkaillenne sekä onnea lottoon, jos kuponki on täytetty !