KUKA SUKSENI VEI ?

Olisipa viulu ja osaisipa soittaa. Lienette kuulleet tämän sanonnan joskus. Minulle vastaavaa tarkoittaa, olisipa sukset ja osaisipa hiihtää. On mukava katsella hiihtokilpailuja ja eläytyä siihen keveään lentoon, jolta varsinkin luisteluhiihto mielestäni näyttää. Perinteinen sivakointikin vaikuttaa  sulavalta menolta paitsi 35 km jälkeen, suojasäässä ja ylämäkiosuudella. Siinä kohtaa komppaan tätä urheaa ihmistä ihan täysillä. Hiihtäjistä huokuu sitkeys ja energisyys. Haluaisin samanlaisen elinvoimaa uhkuvan auran ympärilleni. Hiihtäjien kroppat ovat jäntevät ja posket punoittavat terveesti. Haluan itsellenikin hiihtämisestä punehtuneet posket eikä siitä jäntevästä kropastakaan varsinaista haitaa olisi... Tulkaapa sitten mukaani ladulle. Olen sinne nimittäin muutaman kerran "eksynyt" silloin, kun vielä oli ne sukset. Mutta tehdäänpä heti yksi asia selväksi. Ikäväkyllä - minä en osaa hiihtää.

Tuttava pariskunta pyysi meitä mukaansa Saariselälle. Heillä oli siellä tiedossa mukava mökki, jonka sai vuokralle ns. aseveli hintaan. Ja me olimme heti valmiita, kuin Elmeri sotaan. Niin sitä pakattiin sukset ja muut vermeet viikon lomailua varten  ja eikun matkaan autonperä maata viistäen. Heti tulo päivänä suoriuduttiin ladulle kevyen lämmittely hiihdon merkeissä. Edellisestä kerrastani oli varmaan yli 20-vuotta aikaa. Mietin tuon ensi rundin jälkeen, kuinka ihmeessä tulen selviytymään  edessä olevasta viikosta. Sää oli koko loman ajan mitä parhain. Aurinkopaistoi useana päivänä ja ladulla oli välillä hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Olin varmasti melkoinen riesa. Pienimmätkin mäennyppylät olivat minulle suorastaan painajaisia. Kaikkein mieluiten olisin sipaissut sukset olalleni ja kävellyt kaikki alamäki osuudet. Porukassa kun mentiin, niin se olin minä jota täytyi odotella. Näytti välillä siltä, että toisten leuat löivät loukkua ja huulet sinertivät mokomassa lönkyttelyhiihdossa. Voin kertoa, että minua ei päässyt vilu yllättämään. Pää märkänä paahdoin menenmään, enemmän käsi- kuin jalkatekniikalla. Jos olisin tempaissut sen hikisen pipon päästäni, niin pienimmät lumipenkat olisivat varmaan alkaneet ympäriltäni sulaan sen höyryn voimasta mikä päästäni nousi. Kaikista mukavinta näillä retkillä oli eväiden syöminen laavulla. Olisin hyvin mielelläni jäänyt sinne nuotiotulen loimuun istuskelemaan ja katselmaan, kun tuli nuolee puita. Mutta ei. Muut kuulivat ladun kutsun ja minun oli seurattava johtajaa.... 

Viikon varrella rohkaistuin aavistuksen näissä alamäkilaskuissa ja viimeisenä hiihtopäivänä olikin sitten varsinainen testi. Jos olisin tiennyt mitä tulemanpitää olisin kyllä jättänyt väliin. Hiihtolatu karttoja tutkittiin edellisenä iltana ja päätettiin nousta Kaunispään huipulle. Olisihan se pitänyt tajuta, että nousun jälkeen tulee ennemmin tai myöhemmin lasku. Ja siitä alkoi painajainen. Huipulla pällisteltiin aikamme maisemia, otettiin valokuvia ja sitten menoksi. Ystäväperhe lapsineen ja poikamme lähti edellä, minä heidän jälkeensä ja mieheni jäi taakseni varmistelemaan menoani. Ja se oli totta tosiaan menoa, eikä nokitusta. Latu-ura oli osittain jäinen tai sitä ei kaikinpaikoin edes ollut. Huipulla käyvä tuuli nostatti vedet silmiini ja vauhti kiihtyi. Syöksyin mäkeä alas kuin raketti silmät sumentuneina. Sydän nakutti varmaan kahtasataa ja maisema vilisi silmissäni. Kuulin mieheni huudot takaani, jossa hän kehoitti minua notkistamaan polviani ja olemaan mahdollisimman rentona... Olin laskenut alkumatkan nilkat jäykkinä ja tikkusuorana suksienpäällä vaapuen. Siinä vauhdissa tuntui vaikealta muuttaa asentoa ohjeiden mukaiseksi, mutta tein työtä käskettyä. Mietin lakkaamaatta kaaduonko heti, vaiko vasta hetken päästä. Jossain edessäni näin ystäviemme ja poikamme seisoskelevan ladun vieressä ja huokaisin helpotuksesta. Ihanaa. Tämä lasku päättyy ihan kohta. Lähestyessäni heitä kuulin huudot " kaada ittes, kaada ittes." Ja ihme kyllä onnistuin tässä ilman, että meni luita poikki. Kun olin kömpinyt hangesta pystyyn ja aloin katselemaan ympärilleni havaitsin, että mäki ei ollut suinkaan päättynyt tähän. Se vain teki jyrkän kaarroksen vasemmalle ja  nythän se oikeastaan vasta alkoi !

Olin lopen uupunut. Pitkä nousu, sekä juuri suorittamani huima lasku tuntui joka ikisessä lihaksessani. Latu edessäni näytti kiemurtelevan loputtoman pitkänä alamäkenä enkä voinut kuvitella, kuinka tulen siitä selviämään. Kehoitin kaikkia muita menemään edellä. Tulisin perässä tavalla tai toisella, omaan tahtiini. Lähdimme matkaan, muut sauvoillaan lisää vauhtia työntäen, minä sivuttain "tamppaus" taktiikalla edeten.Tällä menolla jäin tietenkin mahdottomasti muista jälkeen. Mieheni hiihti jo minua vastaan ja epäuskoisena hörähteli, että tälläkös tyylillä täältä sitten tullaan ? Voitte uskoa, että minua ei huvittanut pätkääkään. Olin vihainen, väsynyt ja janoinen. Haukuin sekä itseni, että mieheni pataluhaksi. Naama monella mutkalla tamppasin höyrypäisenä eteenpäin. Mieheni käsitti, että nyt on tilanne niin tulenarka, että sokka voi päästä lopullisesti irti hetkenä minä hyvänsä. Hän sai sovitellen maaniteltua minut jatkamaan matkaa laskien. Hän kertoi, että mäkiosuus on ihan pian ohi ja, että pahimmat ja jyrkimmät kohdat ovat jo takanapäin. Olisin halunnut heittäytyä maahan makaamaan ja uskon, että pelkästä tahdon voimasta olisin saanut turistettua räkäkynttilät roikkumaan nenästäni, kuten monilla kilpahiihtäjillä maaliviivan ylitettyään, kaikkensa antaneina. Minusta tuntui tuolla hetkellä samanlaiselta.

Kotiin palattuamme nostin sukset autotallin seinälle.Ihmettelin tässä yhtenä päivänä, että kuka sukseni vei ? porkatkin yksitein ! Kun en niitä enää entisellä paikallaan nähnyt. Ilmeisesti mieheni on varmistanut, että " hiihdän " jatkossakin vain 20 vuoden välein.

OSTO ÄHKY

Oltiin tyttöporukalla viime kesänä Roomassa. Ihanassa ikuisessa kaupungissa, jonne haluan matkustaa vielä uudelleen. Kuuluisimmat nähtävyydet ovat kävelymatkan päässä toisistaan ja tottakai, muodin mekassa kun ollaan, niin tulihan niitä kierrettyä - vaatekauppoja. En pidä itseäni minään himoshoppailijana, mutta tuolla kyllä karkasi mopo täysin käsistä.

Siinä jumalattomassa helteessä varmaan pääni pehmeni niin paljon, että kontrolli pääsi pettämään. Eikä tietenkään  ollut minkäälaista "jarrua"mukana (mieheni) joka olisi pidätellyt tai taluttanut kaikkien niiden vaaterekkien ulottumattomiin. Ehei ! Olin matkalla kahden shoppailulle täysin väsymättömän ladyn kanssa. Nämä tyylinsä löytäneet naiset vainusivat laatu / hinta suhteeltaan sopivia kohteita joihin teimme onnistuneita iskujamme. Minä paahdoin täysillä mukana ja seurasin, kuinka vikkelästi ja harjaantunein ottein he osasivat juoksuttaa sormiaan tangoilla vetäisten esiin toinen toistaan haluttavampia vaatekappaleita. Ostospussit räikien siirryimme aina seuraavaan kohteeseen. Ja kohteiden määrähän oli loputon. Kolusimme vaatekauppojen lisäksi laukku-, koru- ja kenkäkaupat sekä katumyynti kojut.

Olimme varustautuneet kierroksillemme hyvillä kengillä (täydellisen shoppailupäivän ehdoton edellytys) sekä vesipulloilla. Kaupungissa oli useita piazzoja, joiden laitamilla tai keskellä sijaitsi vesipisteitä, joista voi käydä juomapullojaan täyttämässä. Näissä vesipisteissä kävivät Italiaanot huuhtelemassa päitään ja koiratkin latkivat vetensä tottuneesti. Välillä pysähdyimme johonkin viihtyisän näköiseen tavernaan puraisemaan jotakin perin Italialaista, kuten pastaa, pizzaa tai risottoa. Lasillinen valkoviiniä kyytipojaksi ja jo vain jaksoi taas matkaa jatkaa.

Tyttöporukassa tehdyillä reissuilla on ihan omanlaisensa fiilis. Aamut alkanvat mahdottomalla sutimisella, kun kaikki tungeksivat kylpyhuoneeseen ja aloittavat ehostuksen. Meikkipussit rehottavat avonaisina. Lämpörullat ja suoristusraudat kuumenevat. Parfyymit tuoksuvat ja korot kopisevat. Seisoskellaan vaatekaappien edessä ja mietitään, mitä laitettaisiin päälle. Jos alaosa on sopiva, niin ainakin yläosa vaihdetaan pariin kertaan ennenkuin oikea asukokonaisuus on löytynyt. Mikäli on ollut niin turhamainen ja ajattelematon, että kaikesta huolimatta tuli keikkuttua korkokengissä koko edellinen päivä, niin seuraavana aamuna viimeistään on "maksun aika". Varpaiden ja / tai kantapäiden rakot laastaroidaan uutta koetusta kestämään ja saatetaanpa sujauttaa mukaan jopa vaihtokengät.

Ostoskierrokselta palataan hotellille jalkojensyrjillä. Väsyneinä, mutta onnellisina. Kaadetaan lasillinen viiniä ja esitellään saalis. Nyökytellään hyväksyvästi päitä ja ollaan iloisia kaverin puolesta, siitä, että hän on onnistunut tekemään tämän uskomattoman ihanan ja tarpeellisen löydön. Rutistellaan muovipussit ja paperikassit roskiin ja aloitetaan huokailu mahtaakohan matkalaukkuun enää sopia mitään. Ensimmäiset huolestuneisuuen rypyt nousevat otsalle, kun arvuutellaan matkalaukun painoa ja herätään ajatukseen myös ylipainon mahdollisuudesta.

Neljä päivää olin täysiverinen shoppailija, mutta sitten tuli stoppi. Täydellinen osto ähky. Vannoin, etten osta vuoteen MITÄÄN. Puserot, mekot, laukut ja  kaikenlaiset killuttimet vilisivät silmissäni. En halunnut nähdä enää minkäälaista rättiä tai kretonkia. Lentokentällä parkkeerasin istumaan lähtöporttimme läheisyyteen ja kaivoin hyvän kirjan esille. Matkaseuralaiseni jaksoivat kierrellä vielä lentokentän taxfree-myymälöissä ja taisipa sieltä tarttua matkaan pussukka tai kaksi. Täytyy tunnustaan, että heikkona hetkenä tuli luvattua liikoja. Vuosi olla ostamatta mitään on näköjään mahdoton tehtävä, mutta tuohon samaan hurmokseen ja hulvattomuuten tulen tuskin lankeamaan ihan kohta uudelleen.  Kiitos Tarja ja Ulla erittäin hauskasta ja antoisasta matkasta. Mihin ja milloin ? - mennään seuraavaksi ? 
    

PILANPÄITEN

Toisinaan teke mieli vähän keppostella ja tehdä jäynää, etupäässä näille lähimmilleen. Jaan tässä kanssanne muutaman tapauksen, joissa olen ollut sekä tekijänä, että tekemisen kohteena.

Ensimmäisenä tulee mieleeni tapaus, jälleen kerran, vuosien takaa. Elelemme mieheni kanssa Seinäjoella tuoreena avioparina. Asumme ensimmäistä yhteistä asuntoamme, jossa on sauna. Mieheni poistuttua saunatiloista jään vielä rasvailemaan kasvojani ja kuivattamaan hiuksiani. Silmiini osuu hyllyllä oleva Lemon, Juice & Clyserin tuubi. Siinä kohtaa iskee pirut mieleen. Jos ette ole kyseiseen voiteeseen tutustunut, voin kertoa sen olevan paksuhkoa kellertävän läpikuultavaa käsivoidetta. Sain inspiraation töräyttää putkilosta muhevat pystyvanat nenäni alle. Lopputulos vastasi mielikuvaani täysin. Näytti siltä, että minulta roikkuu oikein paksut, iljettävän näköiset räkäkynttilät nenästä. Liihottelin olohuoneeseen, jossa mieheni torkkui sohvassa. Kiersin käteni hänene kaulaansa ja kiehnäsin kainlossa vaatien suudelmaa. Hän havahtuu horroksestaan ja tuijottaa minua hetken silmät suurina, kunnes kavahtaa taaksepäin epäuskoinen ilme kasvoillaan. Toistan vaateni, mutta siinä vaiheessa pokkani pettää ja selitän, että ottaa nyt vain ihan iisisti, sillä tavara nokkani alla on aitoa feikkiä. Sipaisen nenänaluseni puhtaaksi ja saan, kuin saankin sen mitä olin tullut pyytämään.

Toinen tapaus liittyy puheluun, jonka soitin kerran siskolleni töihin. Meillä on ollut tapana puhua Pesämäen Kertusta, Hovilan Uunosta tai Kananpaskan Annikista, jos joskus kerromme jotakin juttua ja olemme unohtaneet siihen liittyvän henkilön nimen, tai henkilöllä ja hänen nimellään ei sinänsä ole mitään merkitystä itse asian kannalta. Valitsen siis siskoni työnumeron ja muutan ääntäni narisevaksi ja aavistuksen veteläksi. Esittelen itseni Kerttu Pesämäeksi ja alan kysellä olisiko heillä tarjota minulle sopivaa asuntoa. Esittelyni jälkeen luurin toisessa päässä on hetken hiljaisuus, mutta pian siskoni saa konseptinsa ojennukseen ja alkaa kysellä lisätietoja ja toiveitani. Tajuan kohta, että minua ei ole tunnistettu. Jatkan niin pitkälle, kuin pokkani pitää, mutta onhan tämä vedätys viimein tunnustettava. Siskoani naurattaa kovasti puhelimen toisessa päässä ja hän kertoo, kuinka hölmistynyt ja yllättynyt oli, kun tajusi, että hyvät hyssykät -  Pesämäen Kerttu on siis ihan OIKEESTI olemassa !

Itse jouduin jekutuksen kohteeksi entisessä työpaikassani Kela:ssa. Istuin työhuoneessani puhelimessa, kun joku toi pöydälleni keltaisen postit-tarran, jossa oli soittopyyntö Herra Karhulle sekä puhelinnumero. Lopetettuani puhelun, otin viestilapun käteeni ja ajattelin hoitaa asian samantien alta pois. Numeroita näppäillessäni havaitsin suuntanumerosta, että nyt soitetaan Helsinkiin. Hetken päästä puheluun vastataan: "Eläintarha Korkeasaari"....... Olen hetken ihmeissäni, mutta kerron heille kuka olen, mistä soitan ja että minulle on jätetty soittopyyntö Herra Karhulle. Henkilö nauraa herakasti langan toisessa päässä ja sanoo, että "joo-o, näitä puheluita on meille taas tänäkin vuonna tullut jo muutama. Mutta täällä ei ole muita herra karhuja, kuin nuo parisataakiloiset vesselit tuolla omassa aitauksessaan ja heillä ei ole kyllä Kelaan mitään asiaa. Olisikohan mahdollista, että joku on nyt pilaillut kustannuksellasi näin aprillipäivän kunniaksi?. Totean hänelle, että tämä on mitä ilmeisintä ja että olen unohtanut koko aprillipäivän. Kiitän ja lasken luurin alas. Pompaan tuoliltani ylös ja lähden huoneestani tutkimaan, kuka on tämän kepposen takana. Eikä minun tarvitse kovin kauas mennä, kun näen yhdessä huoneessa joukon lähimpiä työtovereitani. Ja kuinka ollakkaan,  heillä kaikilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pitää kasvojaan peruslukemilla.

SUUTARILLA

Eletään 70-luvun alkua. Eräänä kauniin kesälauantaina teemme äitini kanssa lähtöä kaupungille. Tarkoituksemme on viedä kävelykenkäni suutariin, sillä kengän jalkapöydänpäälle asettuvalta osalta on sauma sen verran repeytynyt, että arvelemme sen tarvitsevan muutaman piston suutarin neulasta.

Kaupungille lähdettäessä kammattiin hiukset ja niistettiin nenät myös meiltä tenavilta. Muistan selvästi ikiprässissä olleet beigenväriset teryleenihousut, valkoisen pitsipuseron ja vaaleanpunaisen kietaisuvillatakin. Nämä olivat  ns. kyläilyvaatteita, joita ei saanut pitää kun juoksenneltiin pihoilla. Äitini mottona oli: "jolla ei ole riihen rimpotinta, ei sillä ole myöskään kirkonkimpotinta"näin oli viesti arki / pyhä vaatteista iskostettu mieleeni. Pienenä sivuhuomautuksena voin todeta, että hänellä itsellään oli esim. työvälitakki !!! Kuinka monella meistä on nykyään tällainen ? Tai oikeammin meillä on niin paljon takkeja, että aamu menee usein "sämplätessä" niiden monien takkien välillä, joita jokaisen eteisennaulakossa roikkuu.

Asuimme tuolloin suhteellisen lähellä keskustaa, mutta päätimme silti kävelyn sijasta mennä linja-autolla.Suoriuduimme keskussairaalan pysäkille ja jäimme odottelemaan. Pian auto jo saapuikin ja astuimme sisään. Äitini meni edellä, sanoen kuljettajalle: "puolitoista keskustaan." Kuljettaja katsoi minua arvioivasti ja totesi, että tytöstä on maksettava täysi hinta ! Äitini totesi, ettei tarvitse, koska olen vielä alle 12-vuotias. Kuski ei uskonut häntä, vaan vaati aikustenlipun hintaa tai todistusta iästäni. Miettikääpä millä siihen aikaan olisi lapsen ikä ollut todistettavissa.... Se olisi ollut pahvinen sairausvakuutuskortti, jossa ei ollut edes valokuvaa. Ja jos kuva jollakulla oli, oli hän sen itse joko liimannut tai lyönyt nitojalla kiinni. No eihän näitä sv-kortteja siihen aikaan lomapakoissa kanniskeltu. Se otettiin hyllyjen kätköistä vain silloin, kun oli apteekkiin asiaa.  Eikä sitä löytynyt myöskään äitini lomapakosta.

 Auto ei liiku mihinkään. Äitini julistaa, ettei kyse ole rahasta vaan periaatteesta. Tyttö ON alle 12-vuotias. Kuski on päätöksessään järkähtämätön - lisää rahaa ja matka jatkuu. Eihän siinä auttanut muu, kuin maksaa, mutta mama oli vihainen, kuin ampiainen. Hän uhkasi ottaa yhteyttä Jyväskylän liikenteeseen ja muistaakseni myös tekikin sen ja totesi vielä, että jos täällä aletaan KOON mukaan perimään maksuja, niin hänen tulisi päästä lastenlipunhinnalla ( äippä on n. 165 cm "sulkapäässä" ) Tunsin itseni isoksi, kuin hirvi ja muistan vieläkin kuinka poskiani kuumotti tämä huomio, jonka olemukseni oli saanut aikaan, sillä tokihan episodia seurasivat useat kiinnostuneet silmäparit lauantaiaamupäivän kaupunkiin menevässä täydessä bussissa. Istuimme vaitonaisissa merkeissa perille ja suuntasimme ensitöiksemme suutarin pakeille.

Jyväskylän ainut ja varmasti myös ensimmäinen, ns. pikasuutari oli tuohon aikaan Sokoksen tavaratalon yhteydessä. Sinne siis. Koska kyseessä oli niin pieni homma olimme hyvillämme siitä, että saamme kengät samalla reisulla mukaamme. Lähestymme suutarin työpistettä ja näemme siellä pariskunnan joka odottaa omien kenkiensä korjauksen valmistumista. Homma kestää ja kestää. Vaistoan, että äitini alkaa käydä rauhattomaksi. Kyseessä on pariskunnasta miehen kengät ja korkoa viilataan ja säädetään, säädetään ja viilataan. Kalosseja ojennellaan pariskunnan ja suutarin välillä useaan otteeseen ja kun kenkä palautuu suutarin hyppysiin lyö hän aina uudestaan ja uudestaan jonkin "rammarin" käyntiin jolla vuollaan tai hiotaan kantoja. Äitini pinna alkaa nyt kiristyä todellakin ja hän supattaa minulle ( mielestäni kylläkin puoliääneen), että miksi ihmeessa tuo ukko ei ostanut heti kättelyssä oikean kantaisia kenkiä itselleen. Yritän katsella toisaalle ja olla niin kuin ei minua olisikaan. Linja-auton tapahtumat vielä tuoreina mielessäni. Menee vielä hyvän aikaa ennen kuin pariskunta kelpuuttaa korot ja homma on heidän osaltaan pulkassa.

Suutari kääntyy viimein ätini  puoleen ja kysyy kuinka hän voi auttaa. Äiti vetäisee kävelykengät mahtipontisesti muovikassista, täräyttää ne tiskiin ja sanoo erittäin kuuluvalla äänellä, että "näihin kenkiin tehdään sitten varret !". Pariskunta mulkaisee äitiäni pahanilkisesti ja suutari näyttää kadottaneen puhekykynsä kokonaan. Hetken korvallistaan raavittuaan hän suuntaa katseensa äitiini  ja toteaa varovasti, että "Sehän passaa, mutta tulee kyllä maksamaan...." Pariskunnan häivyttyä kuuloetäisyyden saavuttamattomiin äitini kertoo mihin tässä nyt ihan oikeasti suutaria tarvitaan. Kaveri ottaa kenkäni vastaan, tikkaa pari neulosta ja ojentaa ne takaisin. Ja tähän ei mennyt kuin se muutama minuutti. Pikasuutarista oli näin tullut jälleen pikasuutari.

KÄSITYÖIHMISIÄ

Ihailen kaikkia Teitä, joita on siunattu kädentaidoilla. Itselläni peukalo on, ei edes keskellä kämmentä, vaan pelkäänpä, että ihan siellä rystysten puolella tässä asiassa. Olen silti kuitenkin aika-ajoin ottanut virkkuukoukut ja neulepuikot esiin....ja voin kertoa pienen pätkän näistä tekeleistäni.

Ajatellaanpa vaikka kaulaliinaa. Kuulostaapa simppeliltä ja käsityöihmiselle tämän lämpimän asusteen valmistaminen on niin helppoa, että tulosta syntyy vaikka silmät ummessa. Toisin on kurtturäätäleillä. On oltava tarkanna kaiken aikaa ja siltikin tulee virheitä. Ensinnäkin reunat tuppaavat kiemurtelemaan epätasaisina, kun välillä tulee silmukkaa lisää ja välillä taas muutama häviää....en ole keksinyt kuinka tämä VOI olla mahdollista. Toisinaan työn jälki on niin kireää, että suorastaan vinkuu puikoilla ja sitten kohta jo niin löysää, että silmukat venähtävät puolensentin pituisiksi. Te käsityöihmiset saatatte ehkä kuvitella miltä työ näyttää ja kaltaiseni - tiedätte oikein hyvin mitä tarkoitan. Jos nyt tällaisia tumpeloita yleensäkään muita löytyykään.

Hyvä ystäväni Kirsi on useita kertoja kärsivällisesti neuvonut minua tämän jalon taidon saloihin.
Onpa hän jopa ottanut urakakseen neuvoa näinkin paksupäiselle oppilaalle villasukan tekoa. Se olikin pitkä sessio ja ompeluseuramme kokoontui useita kertoja. Aikaa meni, koska lähes aina jouduttiin purkuhommiin niiltä osin, kun olin itsenäisesti työtäni jatkanut. Kannustavasti hän kuitenkin totesi, että kun tämän taidon kerran oppii, niin kyllä sen sitten ikuisesti muistaa. Kyllä EI muista. Todettakoon se tässä nyt reilusti. Se ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun hän on poiminut pudonneet silmukat takaisin työhön...tai homma on pitänyt aloittaa suurinpiirtein alusta.

Olemme tehneet virkkaamalla myös isoäidin ruutuja. Virkkaaminen ON todella mukavaa, vaikka en voi kehua silläkään saralla varsinaisesti loistavani. Näiden isoäidin ruutujen lisäksi en osaa muuta tehdä kuin pipoja ja niitä onkin siunaantunut yksi täysi muovipussillinen. Kaikki on veivattu samalla mallilla ja ovat todella uniikkeja kappaleita. Yhteenaikaan innostuin hommasta niin paljon, että sain jopa kylkeni kipeäksi. Kyllä vain. Uskokaa tai älkää. Tämä johtui tietenkin hyvin epäergonomisesta työasennosta. En osannut virkata rennosti kädet sylissä, vaan mitä pidemmälle työ eteni, sen korkeammalle käteni nousivat ollen viimein melkein pääni yläpuolella. Lopulta mieheni puuttui asiaan. Hän suorastaan kielsi minulta virkkaamisen, vedoten terveyteni puolesta sekä todeten, että pipoja on nyt ihan tarpeeksi tässä huusollissa. Yhtään enempää ei kuulema enää tarvittu lisää !  Hyvin vastahakoisesti kylkiäni hieroskellen taivuin lopulta hänen tahtoonsa.

Joulun alla saatan innostua myös askartelusta, enkä ole valitettavasti guru myöskään tällä saralla. Toissa vuonna oli Keskisuomalaisen joululiitteessä kauniita tupsutekniikalla valmistettuja lumipalloja. Niihin käytettiin raaka-aineena esim. vanhoja valkoisia lakanoita. Päätin välittömästi tehdä näitä palloja, sillä ohje vaikutti helpolta toteuttaa . Hain lakanan liinavaatekaapista ja aloitin leikkaamalla siitä noin puolensentin levyisiä pitkiä suikaleita. Samaan syssyyn meille tulla visahti nuohooja takkaa ja hormia putsaamaan. Istuin keittiössä askare sylissäni, kuin paremmatkin käsityöihmiset. Nuorimies oli jyvällä tekemisestäni  ja tiedusteli leikkaanko matonkuteita. Selitin hänelle mikä tässä on plääni ja tunsin hetken olevani oikeinkin kätevä emäntä. Nämä pallerot kyllä onnistuiva ihan hyvin ja nostelin niitä verhotankoon eripituisina säikeinä roikkumaan, virittelin vielä helmikoristellun valoköynnöksen sekä muutaman muun hilavitkuttimen täydentämään kokonaisuutta. Asetelma näytti oikein mukavalta ja olin aikaansaannokseeni enemmän, kuin tyytyväinen.

Kouluaikoina olen onnistunut mm. tekemään farkut sillä seurauksella, että opettaja kiersi minua ympäri, kuin kissa kuumaa puuro ja ihmetteli ääneen, mikä ihme tässä mättää. Lopulta hän oivalsi, että pöksyissä ei ollut etukappaleiksi leikattuja osia lainkaan. Mielestäni samannäköisiä kaavoja oli ihan liika ja leikata kurautin kaikki samalla "kaavalla". Neuletöistä ainut onnistuminen on koettu, kun tein pojalleni hänen ollessaan pieni, villapaidan. Tämän prosessin aikana olin  jatkuvassa seurannassa oman neulontaopettajani (Kirsin) valvovan silmän alla. Kun sitten menimme vierailulle yhden tyttöystäväni luo, kyykistyi hän poikani eteen ja kysyi: "Onpas sulla nätti villapaita. Kuka sen on tehnyt?" (käsityöihminen hänkin) Poikani vastasi tietenkin, että äiti. Ystäväni totesi kujeilevasti: "taijat narrata" !

Tässäpä nämä tähtihetkeni tällä saralla sitten kutakuinkin ovatkin. Odottelen jo jännittyneenä tämän vuoden joululiitettä ajatuksella: Yrittänyttä ei laiteta !   Joten oikein mukavia hetkiä käsitöiden parissa ihan kaikenlaisille käsityöihmislle.

ISÄNPÄIVÄLAHJA VINKKI

Isänpäivä lähestyy ja alkaa tuskailu siitä, mitäpä isälle / puolisolle lahjaksi. Lehtimainokset pursuavat sukkaa, neuletta, tuoksua ja kirjaa. Erittäin hyviä lahjoja ja usein hyvinkin jopa tarpeeseen tulevia, mutta ainahan sitä pohtii josko älyäisi antaa jotakin yllättävää ja erilaista. Ja kerrankin minulla
välähti. Annoin vuosi sitten miehelleni "lahjakortin" Tujo´s pedigyr & beauty salonkiin !

Lahja lunastettiin muistaakseni seuraavana lauantai-iltana ja valmistelut hoitoja varten olivat seuraavat. Raahasin mukavan tv-tuolin, jonka saa ns. "ruissaloasentoon" kodinhoitohuoneeseen, jonka olin tietenkin raivannut pois kaikesta turhasta roinasta. Sytyttelin kynttilöitä runsaasti palamaan ja viritin radion klassisen musiikin taajudelle. Sihautin suitsuketikut tulille antamaan huoneeseen rentouttavia aromaattisia tuoksuja. Poksautin kuohuviinipullon auki ja asetin esille kaksi kuohuviinilasia. Vuorasin tv-tuolin valkoisilla paksuilla froteepyyhkeillä ja toivotin mieheni lämpimästi tervetulleeksi Tujo`s beuaty salonkiin kehoittaen häntä istumaan hoitotuoliin ja ottamaan rennosti. Aluksi nostimme hyvinvointi maljan ja sen jälkeen kiedoin hänet toisen valkoisen froteepyyhkeen lämpöön köllöttelemään.

Olin varustanut hoitopöydälleni kaikki mahdolliset purkit ja purnukat. Kuorintavoiteen, virkistävän kasvonaamion, silmänympärysvoiteen sekä kasvoveden. Valutin lasimaljaan lämmintävettä ja pesin kasvot ensin kahdella pehmeällä sienellä. Sen jälkeen käytin kaikki edellämainitsemani kuorinnat ja naamiot siinä järjestyksessä, kun muistelin itse joskus kasvohoidossa käydessäni saaneeni. Toisin, kuin omassa hoidossani, tarjosin välillä kuohuviiniä juotavaksi. Kuorintojen ja naamioiden jälkeen levitin iholle jotakin elvyttävää seerumia ( näyte ) ja lopuksi vielä kosteusvoidetta imeyttäen sen iholle rentouttavan kasvo/kaula/ hartiahieronnan saattelemana. Olin mielestäni saanut oikein mukavasti aikaan aitoa hoitola tunnelmaa istuen omassa tuolissani hänen takanaan, kuin kosmetologi konsanaan, selostaen käynnissä olevia vaiheita rauhallisella äänellä.

Kasvohoidon jälkeen nostettiin tuolia sen verran pystyasentoon, että saatiin jalat lämpimään kylpyyn, johon oli sekoitettu jalkakylpysuolaa. Kylvyn jälkeen jalat raspattiin ja käytin myös muutamia vuosia sitten ostamaani pedikyyrilaitetta viimeistellyn lopputuloksen aikaansaamiseksi.
Hoidon päätteeksi jalkoja hierottiin ja rasvattiin ravitsevalla jalkarasvalla aina pohkeisiin asti.

Voitte uskoa, että mieheni oli erittäin ilahtunut ja otettu tästä erikoisesta lahjasta ja parituntia kestäneestä intensiivisestä huomiosta, jota hänelle osoitin. Minäkin olin hyvilläni, kun näin kuinka hän tätä elettäni arvosti. Olimme siis molemmat hyvin tyytyväisiä, niin lahjan antaja kuin saajakin.

Mutta, mutta.... nyt olen suurien paineiden alla. Entäs tänä vuonna? Mitä ihmettä sitä nyt keksisi? Menekö hakemaan jotakin valmista kaupasta vai yritänkö kehittää taas jonkinlaisen lahjakortti tsydeemin. Täytyy laittaa mietintämyssy päähään ja jos jollakulla on joitakin valovoimaisia ideoita, niin otan niitä nyt erittäin mielelläni vastaan.    

Hetket ennen ikuisuutta

Näin pyhäinpäivänä muistelemme rakkaitamme, jotka jo ovat jättäneet meidät. Kuoleman läheisyys ravisuttaa tunteita ja sen läsnäolo panee ajattelemaan elämää. Näin kävi ainakin minulle, kun isäni kuoli. Kolme vuotta sitten 19.6. juhannusaattona.

Noin viikkoa aikaisemmin jouduimme sisareni kanssa tilanteeseen, jossa meidän oli ilmaistava kantamme siihen, minkälaisella hoitolinjalla isän kohdalla jatkettaisiin. Vaihtoehtoina olivat joko nesteytyshoidot keskussairaalassa tai terminaalivaiheeseen siirtyminen. Voi mikä kysymys ja vastuu. Sekä tunteiden ja arvojen taisto. Onneksi isä auttoi tässä vaikeassa päätöksessä ja tiedämme, että valitsimme oikein. Mietimme myös, mitä haluaisimme omalle kohdallemme vastaavassa tilanteessa.

Olin hänen vierellään, kun hetki koitti. Silitin poskea ja hyräilin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.... Katselimme toisiamme viimeiseen asti, kunnes näin elämän liekin hänen silmissään sammuneen. Mieleeni tuli välittömästi sanat: "kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole."
Tuo hetki sai minut ymmärtämään, kuinka hennoin säikein olemme kiinni tässä elämässä sitten, kun aikamme täällä on tullut täyteen.

Hetket ennen ikuisuutta oli mykistävin kokemus. Muistan vieläkin hyvin tarkasti kaiken. Myös epäolennaisuuksia, kuten tuulettimen hiljaisen hyrinän. Kesäillan tuoksun, joka karkasi sisään raollaan olevasta ikkunasta tai hänen henkilökohtaisten tavaroidensa sijoittelun huoneessa. Aika tuntui, kuin hetkeksi pysähtyvän, sillä kaikesta huolimatta ihmisen elämän päättyminen tässä maailmassa tuntuu käsittämättömältä, koska tapahtuneen lopullisuuden ymmärtäminen on vasta hiipimässä tietoisuuteen.

Poistuessani tuona iltana Telkänhoivasta, näin muiden asukkaiden juhlivan alakerrassa juhannusta. Avarasta yhteisestä tilasta kuului iloista puheensorinaa ja tuoksuista päätellen siellä paistettiin  lettuja. En voinut välttyä ajatukselta, kuinka ilonpitoon tulee vaikuttamaan hetken päästä ikkunoiden eteen lipuvan mustan auton saapuminen, jossa suomenliput lepattavat sivupeilien molemmin puolin. Kesän valoisimpana hetkenä oli yksi otettu joukosta pois, ja se ei jäänyt varmasti keneltäkään heistä huomaamatta. Toisaalta asukkaat siellä jos missä ovat varmasti tietoisia elämän rajallisuudesta ja tottuneitakin tämän mustan auton vierailuihin, joka ei tuo koskaan ketään takaisin.

Tänään veimme siskoni kanssa isän haudalle kynttilät jo neljäntenä pyhäinpäivänä. Vaikka aikaa on  jo kulunut useampi vuosi, pyyhimme silti kyyneleitä viettäessämme hiljaista hetkeä. Toivon voimia kaikille, jotka ovat menettäneet läheisensä vasta hiljattain tai ovat tilanteessa, jossa yhteisen ajan päättyminen on enää ehkä vain hetkien kysymys.