Näin pyhäinpäivänä muistelemme rakkaitamme, jotka jo ovat jättäneet meidät. Kuoleman läheisyys ravisuttaa tunteita ja sen läsnäolo panee ajattelemaan elämää. Näin kävi ainakin minulle, kun isäni kuoli. Kolme vuotta sitten 19.6. juhannusaattona.
Noin viikkoa aikaisemmin jouduimme sisareni kanssa tilanteeseen, jossa meidän oli ilmaistava kantamme siihen, minkälaisella hoitolinjalla isän kohdalla jatkettaisiin. Vaihtoehtoina olivat joko nesteytyshoidot keskussairaalassa tai terminaalivaiheeseen siirtyminen. Voi mikä kysymys ja vastuu. Sekä tunteiden ja arvojen taisto. Onneksi isä auttoi tässä vaikeassa päätöksessä ja tiedämme, että valitsimme oikein. Mietimme myös, mitä haluaisimme omalle kohdallemme vastaavassa tilanteessa.
Olin hänen vierellään, kun hetki koitti. Silitin poskea ja hyräilin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.... Katselimme toisiamme viimeiseen asti, kunnes näin elämän liekin hänen silmissään sammuneen. Mieleeni tuli välittömästi sanat: "kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole."
Tuo hetki sai minut ymmärtämään, kuinka hennoin säikein olemme kiinni tässä elämässä sitten, kun aikamme täällä on tullut täyteen.
Hetket ennen ikuisuutta oli mykistävin kokemus. Muistan vieläkin hyvin tarkasti kaiken. Myös epäolennaisuuksia, kuten tuulettimen hiljaisen hyrinän. Kesäillan tuoksun, joka karkasi sisään raollaan olevasta ikkunasta tai hänen henkilökohtaisten tavaroidensa sijoittelun huoneessa. Aika tuntui, kuin hetkeksi pysähtyvän, sillä kaikesta huolimatta ihmisen elämän päättyminen tässä maailmassa tuntuu käsittämättömältä, koska tapahtuneen lopullisuuden ymmärtäminen on vasta hiipimässä tietoisuuteen.
Poistuessani tuona iltana Telkänhoivasta, näin muiden asukkaiden juhlivan alakerrassa juhannusta. Avarasta yhteisestä tilasta kuului iloista puheensorinaa ja tuoksuista päätellen siellä paistettiin lettuja. En voinut välttyä ajatukselta, kuinka ilonpitoon tulee vaikuttamaan hetken päästä ikkunoiden eteen lipuvan mustan auton saapuminen, jossa suomenliput lepattavat sivupeilien molemmin puolin. Kesän valoisimpana hetkenä oli yksi otettu joukosta pois, ja se ei jäänyt varmasti keneltäkään heistä huomaamatta. Toisaalta asukkaat siellä jos missä ovat varmasti tietoisia elämän rajallisuudesta ja tottuneitakin tämän mustan auton vierailuihin, joka ei tuo koskaan ketään takaisin.
Tänään veimme siskoni kanssa isän haudalle kynttilät jo neljäntenä pyhäinpäivänä. Vaikka aikaa on jo kulunut useampi vuosi, pyyhimme silti kyyneleitä viettäessämme hiljaista hetkeä. Toivon voimia kaikille, jotka ovat menettäneet läheisensä vasta hiljattain tai ovat tilanteessa, jossa yhteisen ajan päättyminen on enää ehkä vain hetkien kysymys.
Noin viikkoa aikaisemmin jouduimme sisareni kanssa tilanteeseen, jossa meidän oli ilmaistava kantamme siihen, minkälaisella hoitolinjalla isän kohdalla jatkettaisiin. Vaihtoehtoina olivat joko nesteytyshoidot keskussairaalassa tai terminaalivaiheeseen siirtyminen. Voi mikä kysymys ja vastuu. Sekä tunteiden ja arvojen taisto. Onneksi isä auttoi tässä vaikeassa päätöksessä ja tiedämme, että valitsimme oikein. Mietimme myös, mitä haluaisimme omalle kohdallemme vastaavassa tilanteessa.
Olin hänen vierellään, kun hetki koitti. Silitin poskea ja hyräilin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.... Katselimme toisiamme viimeiseen asti, kunnes näin elämän liekin hänen silmissään sammuneen. Mieleeni tuli välittömästi sanat: "kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole."
Tuo hetki sai minut ymmärtämään, kuinka hennoin säikein olemme kiinni tässä elämässä sitten, kun aikamme täällä on tullut täyteen.
Hetket ennen ikuisuutta oli mykistävin kokemus. Muistan vieläkin hyvin tarkasti kaiken. Myös epäolennaisuuksia, kuten tuulettimen hiljaisen hyrinän. Kesäillan tuoksun, joka karkasi sisään raollaan olevasta ikkunasta tai hänen henkilökohtaisten tavaroidensa sijoittelun huoneessa. Aika tuntui, kuin hetkeksi pysähtyvän, sillä kaikesta huolimatta ihmisen elämän päättyminen tässä maailmassa tuntuu käsittämättömältä, koska tapahtuneen lopullisuuden ymmärtäminen on vasta hiipimässä tietoisuuteen.
Poistuessani tuona iltana Telkänhoivasta, näin muiden asukkaiden juhlivan alakerrassa juhannusta. Avarasta yhteisestä tilasta kuului iloista puheensorinaa ja tuoksuista päätellen siellä paistettiin lettuja. En voinut välttyä ajatukselta, kuinka ilonpitoon tulee vaikuttamaan hetken päästä ikkunoiden eteen lipuvan mustan auton saapuminen, jossa suomenliput lepattavat sivupeilien molemmin puolin. Kesän valoisimpana hetkenä oli yksi otettu joukosta pois, ja se ei jäänyt varmasti keneltäkään heistä huomaamatta. Toisaalta asukkaat siellä jos missä ovat varmasti tietoisia elämän rajallisuudesta ja tottuneitakin tämän mustan auton vierailuihin, joka ei tuo koskaan ketään takaisin.
Tänään veimme siskoni kanssa isän haudalle kynttilät jo neljäntenä pyhäinpäivänä. Vaikka aikaa on jo kulunut useampi vuosi, pyyhimme silti kyyneleitä viettäessämme hiljaista hetkeä. Toivon voimia kaikille, jotka ovat menettäneet läheisensä vasta hiljattain tai ovat tilanteessa, jossa yhteisen ajan päättyminen on enää ehkä vain hetkien kysymys.
Jos tunnet kiristystä ihollasi, se olen minä. Kirjoituksesi vei minut sinun nahkasi sisään. En väitä tietäväni tunteitasi, mutta voin kuvitella ne. Ajatuksin.... Mallu <3
VastaaPoista