ÖTÖKKÄ KAMMO

Kammoan kaikenlaisia öttiäisiä. Hämähäkkejä, koppakuoriaisia, hirvikärpäsiä, ampiaisia..... Valitettavasti tunne ei ole molemminpuoleinen ! Vedän kaikkia näitä nilviäisiä puoleensa, kuin navetan ylisillä roikkuvat, kärpäsiä keräävät liimalätkät. Kerronpa teille muutamasta kohtaamisesta.

Golfkenttä on hyvin usein se paikka, jossa tämä "fanilauma" rokottaa oikein isolla porukalla. Jos vielä sattuu ( ja useimmiten sattuu) ettei peli oikein kulje, niin nuo naaman edessä härräävät ja korvanjuuressa illittävät pirulaiset eivät ainakaan paranna tunnelmaa tahi suoritusta ja keskittymiskykyä. Muutama vuosi sitten Peurunka Golfin takalenkillä kävelin, kuin kuplassa, sillä varmasti koko Laukaan hyöteiskanta oli kintereilläni. Mikään myrkky, joita bägistäni kaivoin ja päälleni suihkutin ja voitelin, ei pitänyt tätä jengiä minusta loitolla. Pelkäsin, että saatan saada hetkenä minä hyvänsä primitiivisen reaktion ja lähteä juoksemaan hulluna huutaen ja ulvoen johonkin suuntaan. Mätkin rautaseiskalla nilkkojani, kun yritin tappaa mahdollisimman monta yhdellä iskulla ja huidoin käsilläni niitä jotka härräsivät silmien, korvien ja sieraimien edessä. Jos joku seurasi touhuani kaukaa, ajatteli varmaan, että tuolla naisella ei ole kyllä kaikki intiaani kanootissa. Pahinta oli se että sain mekastaa ihan itsekseni. Muut ryhmässäni kulkivat aivan rauhassa keskittyen normaalilla tavalla lyönteihinsä. Minä vedin bägikärryä perässäni hikisenä ja raivoissani. Raivo ei ole se kaikista suositeltavin tunne tässä lajissa ja lopputulos oli sen mukainen.  Kaiken kukkuraksi olen pistoksille niinkin allerginen, että paukamat ovat lähes "nyrkinkokoisia" ja kutiavat niin vietävästi. Jos olisi käynyt vielä niin onnettomasti, että olisin törmännyt käärmeeseen, olisi sokka irronnut varmaan lopullisesti.

Viime kesänä ihmettelin muutamina aamuina, kuinka on mahdollista, että minua oli yönaikana pistäneet itikat yöpaidan alta?  Ihollani oli siellä täällä paukamia, ikäänkuin sarjatulella tykitettynä. Sänkyä pedatessani havaitsin parina aamuna lakanalla muutaman ihan olemattoman öttiäisen. Kun yritin tarttua kiinni, näytti siltä, että se lennähtää pois. Kun taas uudelleen törmäsin tähän veijariin, niin tajusin, ettei se suinkaan lennä, vaan pikemminkin hyppää. IIIIK ! Kirppuja ! Singahdin välittömästi työhuoneeseen. Tietokone auki ja googleen koirien ulkoloiset. Mitä pitemmälle luin sitä selvemmin  tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn. Oli kuin varsinainen kirppuarmeija olisi vallannut kehoni. Minua kutitti joka puolelta. Purin kynteni juurikkaaseen, kun mietin mistä hitosta koirani ovat voineet saada tartunnan? Sain selville, että kirppujen hävittäminen on eritääin hankalaa, sillä niiden kehitysvaihe on moninainen ja larvat saattavat elää esim. listojen alla useita vuosia. Näin jo sieluni silmin, kuinka huusollimme on vedettävä "luilleen" tämän viheliäisen otuksen häätämisessä. Googletin samalla myös tuholaistorjujat Keski-Suomessa.

 Esimmäisenä tytöille BayVantic-valeluliuokset niskaan ja sen jälkeen alkoi tapahtua. Imuri lauloi ja pesukonejauhoi. Matot ulos ja Hetan peti roskiin. Pyyhin, kuurasin ja kuopsutin päivän. Olin rättiväsynyt, kun mieheni tuli töistä kotiin. Itseäni raapien kerroin hänelle tästä karmaisevasta löydöstäni. Päätin tehdä vähän tiedusteluja toisilta "koiraihmisiltä", puhelin käteen ja soittamaan. Kumpa olisin älynnyt soittaa heti aamulla, niin olisin välttynyt tältä jumalattomalta kouhotukselta. Ystäväni Kirsi, jolla on neljä koiraa ja kaksi kissaa sanoi heti: "lintukirppuja"! Eivät ota koiraa sen enempää kuin ihmistäkään isännäkseen, mutta matkustavat kyllä koiran turkissa ja päätyvät sitä kautta sisätiloihin. Minua kehoitettiin ottamaan ihan rauhallisesti ja vakuutettiin, että kun lintujen pesimäaika on ohi, niin ongelma poistuu. Näin myös tapahtui. Opetus: Älä ala maalailemaan piruja seinille, ainakaan kovin isolla pensselillä. Jaa ongelma ystäväsi kanssa, niin pääset paljon vähemmällä. Ja tämä ohje pätee kaikessa, ei pelkästää näitten lintukirppujen kanssa.  

Ulkomaan matkoilla olen aina tarkkana. Lämpimässä ja kosteassa ilmastossa sikiää kaikenlaisia vilistäjiä, joista ikävimpiä ovat torakat. Onneksi tähän otukseen ei ole tarvinnut montakaan kertaa tuttavuutta tehdä, mutta jokusen olen kuitenkin matkoillani nähnyt. Olimme toistakymmentä vuotta sitten sikoni ja äitini kanssa matkalla Costa Del Solilla ja huoneessamme asusteli jonkinlainen sarvijaakko. Olimme yrittäneet sitä husia pois kuitenkaan siinä onnistumatta. Yhtenä aamuna tavoitin siivoojan ja menin häntä jututtamaan. Koska en tiennyt mikä torakka on englanniksi ( vielä silloin) tai ylipäätään oliko edes torakasta kyse, selitin hänelle, että huoneessamme on "änimal". Nainen lähti mukaani silmät hämmästyksestä lautasiksi levinneinä. Hieman varovasti ja epävarmoin askelin hän seurasi vanavedessäni sisään huoneeseemme. Osoitettuani sormellani tätä "änimalin" hän tuhahti äänekkäästi pyöritellen sekä päätään, että silmiään. Hivautti örkin rättiinsä ja jatkoi matkaansa. Olimme toki yrittäneet samaa itsekin, mutta hän oli selvästi kokeneempi pyydystäjä.

Viime kesänä jouduin ristimään itseni Parmankinkuksi, sillä paarmat osoittivat minua kohtaan tarpeettoman suurta mielenkiintoa. Ja jos joku asia talvessa on kohdallaan, niin eipähän tarvitse voidella kortisoonilla kutiavia näppylöitään.

Voimavarat ja varavoimat

Kaamos aika on sielulleni myrkkyä ! En tykkää yhtään tästä pimeästä syksystä. Voisin hyvin painua talviunille, kuten karhut. Tuntuu, että kaikki pysähtyy, eikä asiaa auta yhtään tuo iänikuinen harmaus ja alston luonto. Marraskuu on pahin. Joulukuussa jo helpottaa. Usein viimeistään silloin on satanut lunta ja ympäristö valaistunut. Puutkin pukeutuvat valkoiseen lumivaippaan näyttäen pulskilta ja reheviltä. Tulee joulu ja joulupuuhat. Tammi, helmikuussa luonto on todella kaunis varsinkin kovilla pakkasilla lumikiteiden kimaltaessa, kuin timantit. Päiväkin on jo monta kukonaskelta pidempi. Uusi aika on alkanut ja kevättä odottaa innolla. Maaliskuuhan jo näyttää maata ja huhtikuussa humahtaa.

Olen ihan tosissani pohtinut, kuinka näitä ajatuksiaan ja asenteitaan saisi muokattu niin, että pysyisi hyvin "käynnissä" ympäri vuoden. Olen koirien kanssa iltalenkeilläni huomannut, että hyvin monessa mökissä käytetään kirkasvalolamppua. Siitä päättelen etten suinkaan ole ainut jota tämä aika koettelee. Eikä varmaan menisi rahat hukkaan, jos sellaisen hommaisi myös tänne omaan korsuunsa.  Olen tänä syksynä popsinut Mini-Sun nimistä multivitamiiniä ja ainakin uskottelen itselleni, että niistäkin saa puhtia tarpoa läpi nämä harmaat päivät.

Jokin liikunnallinen juttu toimisi ilmanmuuta hyvänä lisäenergian lähteenä. Pidän uimisesta, joten mikä hiivatti siinä on, etten saa vedettyä ahteriani uimahalliin?  Alkuun pääsy on aina kaikista hankalinta. Tiedän sen oikein hyvin. Kun on jaksanut sinnitellä muutaman viikon, niin luonto suorastaan vaatii lähtemään liikkumisen, tässä tapauksessa uimisen pariin.  Onneksi on nuo kaksi karvanaamaa. Heidän kanssaan on pakko lähteä ainakin kolme kertaa päivässä raittiiseen ilmaan.
Koirien ulkoilutuksessa filosofiani on ollut alusta alkaen se, että minä en vie heitä ulos, vaan he vievät minua.

Itseään voi kyllä piristää monin keinoin. Muistin juuri, että minulla on kaksi lippua Jyväskylä kaupugin teatteriin, jotka olen saanut pojaltani lahjaksi. Miksi en tosiaankin käyttäisi niitä nyt?
Paviljongissa on tuon tuosta esiintymässä hyviä artisteja, joten ei kun konserttiin. Elokuvateattereissa pyörii elokuvia.... suurin ongelma taitaakin olla se, ettei saa itseään liikkelle. On ihan turhaa ajatella näitä pitäisi ja täytyisi ajatuksia. Niiden kanssa saa hautautua tänne kotiin, eivätkä ne johda mihinkään muuhun, kuin voivottelemaan lisää. Nyt lupaan itselleni ryhtyä toimimaan ja suuntaan täältä neljän seinän sisältä ihmistenilmoille !

Yksi tärkein hyvän mielen tuottaja meinasi tyystin unohtua. Ystävät. Mikä on sen antoisampaa ja elähdyttävämäpää, kuin turiseminen ystävän kanssa, kyytipoikana kupillinen kahvia tai kaksi. Kirsille tiedoksi, että tulen vierailemaan luonasi jatkossa viikoittain. Viritellään ompelukerho, lukupiiri, kokkikoulu tai joku muu mukava oheis-sessio. Ja te kaukana asuvat aarteet. Voi kunpa asuisitte lähempänä !

Miten minusta tuntuu, ettei tämä marraskuukaan nyt niin mahdoton ole. Hyvät ajatukset johtavat hyviin ja itseä kannatteleviin tekoihin. Siis hyvistä ajatuksista tekoihin.

Voimallista ja mukavaa marraskuuta kaikille.
    

VOI ITKU

Katselin perjantaina Elämä on ihanaa ohjelmaa, joka on ollut valtava menestys ja ilmiselvästi antanut paljon mukana oleille artisteille. Oman tuotannon kuunteleminen toisen ammattilaisen tulkitsemana on liikuttanut kyyneliin asti . Myös monesta kotisohvasta on kuulunut niiskutusta ohjelman aikana. Aloin pohdinnan itkun olemuksesta ja niistä hetkistä, jolloin se pyrkii mielellään esiin. Sanotaan, että itku ei auta, mutta kyllä se sen  hyvin usein kuitenkin tekee.

Itkun avulla voi purkautua ja vapautua. Toisinaan sen haluaa tukahduttaa, toisinaan taas antaa vyöryä täysillä päälle. Voi itkeä hiljaa tai parkua äänekkäästi. Itkuissa on niin paljon erilaisia vivahteita jotka näyttävät tulevan luonnostaan, riippuen siitä minkä impulssin voimasta silmänurkat kostuvat. Itku voi päästä ilosta, surusta, raivosta, jännityksestä, pelosta tai pettymyksestä. Näköjään mistä tahansa tunnetilasta. Lievittäen, tasoittaen ja  hoitaen itkijän mieltä. Taisteluun itkua vastaan menee paljon voimia, joten eikö ole parempi antaa itkun tehdä tehävänsä.?

Minä kuuluun "itkijänaisiin." Olen kaivanut nessut esiin monissa tilanteissa tai pyyhkäissyt esiin tulleet tipat kämmenselkää. Elokuva kirvoittaa kyyneleet helposti esiin. Titanic on raina, jonka päätyttyä itkin elokuvateatterissa oiken ns. höröitkua. Mieheni tarjosi minulle kömpelösti taskussaan olevan, jo parhaat päivät nähneen nenäliinan silmien pyyhkimistä varten. Silmät turvoksissa ajoimme hakemaan poikaamme siskoni luota hoidosta. Hän ei ihmetellyt  ulkonäköäni yhtään. Totesi vain oven välissä, että eikö ollutkin ihan kauheeta. Minä siihen, että oli. Hän vielä että, hanat sitten aukes, johon minä, että niin teki. Hän ymmärsi tunne reaktioni täysin. Itkijänaisia myös. Ihan toisenlainen elokuva Niskavuoren Leipä on myös nielettänyt loppukohtauksessaan. Niskavuoren matriarkka ja vanhaemäntä Loviisa kehoittaa miniäänsä Ilonaa ottamaan paikkansa pöydän päässä. "Istu sinä Ilona, tuohon pöyrän päähään - niikuin olisit siinä aina istunut" Tuossa lauseessa ja äänensävyssä oli niin paljon enenmmän kuin sanat antoivat ymmärtää. Byhäää. Toisiko joku paperia?

Piukua pääsee myös musiikin voimasta. Näin joulun lähestyessä tulee mieleeni heti muutama joululaulu, joita ei voi kuunnella kuivin silmin. Kun noin kaksikymmentakaksi ja puolivuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran Konsta Jylhän joululaulun repesin täysin. Laulussa kerrotaan pienenestä tytöstä joka vie kynttilää äitinsä haudalle. Sanat kuuluvat yhdessä osassa  jotenkin tähän tapaan: "   Liekin niin häilyvän, tuo hauta rakkaimman hetkeksi saa, sitä katsovi silmin niin kaipaavin sitä katsoo ja taas odottaa. Koska joulun hän saa, koska voi naurahtaa kera muiden taas kuin ennenkin....."  ......" äänen hiljaisen sointuvan kuulevi hän, älä huolisii jää. Nosta vain pystyyn pää, joka hetki sun kanssasi käyn" Byhää...... itkin niin että olisin vedeksi muutua. Puristin puolivuotiasta poikaani itseäni vasten. Hellitin otetta ja silmäni nauliutuivat hänen pohjattomiin, viattomiin ja kultaisiin silmiinsä ja Byhääää.....  vähitellen rauhoituin ja pääsin irrottautumaan siitä haikeuden ja kaihon tunnetilasta. Toinen biisi kolahti parivuotta sitten, kun leivoin karjalanpiirakoita ja kuuntelin samalla joululauluja. CD-levy oli jo vanha ja useaan kertaa soitettu, mutta tämän kappaleen kuulin - nyt ensimmäistä kertaa. Siinä ollaan tallissa ja jeesuslapsi on juuri syntynyt. Kaikki haluavat käydä osoittamassa kunnioitustaan Hänelle. Myös tallin nurkassa ollut vähäpätoinen pieni mato, lähtee sentti sentiltä etenemään kehtoa kohti ja miettii, kuinka voisi arvostustaan osoittaa. Aasit ja muut tallin asukkaat luovat lämpöä lapsen ympärille omalla hengityksellään... kun tuo pieni olio sitten vihdoin pääsee kohteeseensa ja pyhä käsi koskettaa sitä, on kiiltomato syntynyt tähän maailman kaikkeuteen ! BYHÄÄÄ..... kolkuttelin parit piirakka pohjat silmät sumeina ja veivasin cd:n uudelleen alkuun, koska halusin kuulla tämän tunteita koskettaneen kappaleen heti uudelleen.

Olen märissyt myös: yhden vanhan papan takia, joka tulipalossa menetti kaiken muun, paitsi kauhtuneen karvahattunsa. Nuorenparin vuoksi, jotka Barcelonan lentokentällä hyvästelivät toisiaan, eivätkä millään olisi halunneet irrottautua syleilystä. Tässä tapauksessa kyynelehdimme siskoni kanssa yhdessä ja mietimme oliko tuon pojan nyt ihan PAKKO LÄHTEÄ? Nämä yhdessä itketyt itkut ovat muuten omalla tavallaan hyvin voimaannuttavia !  Kyyneleet kirposivat myös silloin, kun vuosia sitten Meri-Teijon junnutourin golfkisassa poikani löi hole in one:in. Istuimme kaukana tapahtuman keskipisteestä, mutta meillä oli kiikarit ja  mieheni selosti tapahtumaa, kuin Antero Mertaranta ikään.

Itku on monessa mukana ja varmasti paikallaan aina silloin, kun kyynelkanavat aktivoituvat. Täytyykin muistaa ostaa seuraavalla kauppareissulla tuhti pakkaus nenäliinoja jemmaan. Joulu on tulossa ja poikani muutaa heti alkuvuodesta puoleksi vuodeksi Espanjaan, joten niille tulee olemaan takuuvarmasi käyttöä. Niin että kyyneliin !

KUKA SUKSENI VEI ?

Olisipa viulu ja osaisipa soittaa. Lienette kuulleet tämän sanonnan joskus. Minulle vastaavaa tarkoittaa, olisipa sukset ja osaisipa hiihtää. On mukava katsella hiihtokilpailuja ja eläytyä siihen keveään lentoon, jolta varsinkin luisteluhiihto mielestäni näyttää. Perinteinen sivakointikin vaikuttaa  sulavalta menolta paitsi 35 km jälkeen, suojasäässä ja ylämäkiosuudella. Siinä kohtaa komppaan tätä urheaa ihmistä ihan täysillä. Hiihtäjistä huokuu sitkeys ja energisyys. Haluaisin samanlaisen elinvoimaa uhkuvan auran ympärilleni. Hiihtäjien kroppat ovat jäntevät ja posket punoittavat terveesti. Haluan itsellenikin hiihtämisestä punehtuneet posket eikä siitä jäntevästä kropastakaan varsinaista haitaa olisi... Tulkaapa sitten mukaani ladulle. Olen sinne nimittäin muutaman kerran "eksynyt" silloin, kun vielä oli ne sukset. Mutta tehdäänpä heti yksi asia selväksi. Ikäväkyllä - minä en osaa hiihtää.

Tuttava pariskunta pyysi meitä mukaansa Saariselälle. Heillä oli siellä tiedossa mukava mökki, jonka sai vuokralle ns. aseveli hintaan. Ja me olimme heti valmiita, kuin Elmeri sotaan. Niin sitä pakattiin sukset ja muut vermeet viikon lomailua varten  ja eikun matkaan autonperä maata viistäen. Heti tulo päivänä suoriuduttiin ladulle kevyen lämmittely hiihdon merkeissä. Edellisestä kerrastani oli varmaan yli 20-vuotta aikaa. Mietin tuon ensi rundin jälkeen, kuinka ihmeessä tulen selviytymään  edessä olevasta viikosta. Sää oli koko loman ajan mitä parhain. Aurinkopaistoi useana päivänä ja ladulla oli välillä hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Olin varmasti melkoinen riesa. Pienimmätkin mäennyppylät olivat minulle suorastaan painajaisia. Kaikkein mieluiten olisin sipaissut sukset olalleni ja kävellyt kaikki alamäki osuudet. Porukassa kun mentiin, niin se olin minä jota täytyi odotella. Näytti välillä siltä, että toisten leuat löivät loukkua ja huulet sinertivät mokomassa lönkyttelyhiihdossa. Voin kertoa, että minua ei päässyt vilu yllättämään. Pää märkänä paahdoin menenmään, enemmän käsi- kuin jalkatekniikalla. Jos olisin tempaissut sen hikisen pipon päästäni, niin pienimmät lumipenkat olisivat varmaan alkaneet ympäriltäni sulaan sen höyryn voimasta mikä päästäni nousi. Kaikista mukavinta näillä retkillä oli eväiden syöminen laavulla. Olisin hyvin mielelläni jäänyt sinne nuotiotulen loimuun istuskelemaan ja katselmaan, kun tuli nuolee puita. Mutta ei. Muut kuulivat ladun kutsun ja minun oli seurattava johtajaa.... 

Viikon varrella rohkaistuin aavistuksen näissä alamäkilaskuissa ja viimeisenä hiihtopäivänä olikin sitten varsinainen testi. Jos olisin tiennyt mitä tulemanpitää olisin kyllä jättänyt väliin. Hiihtolatu karttoja tutkittiin edellisenä iltana ja päätettiin nousta Kaunispään huipulle. Olisihan se pitänyt tajuta, että nousun jälkeen tulee ennemmin tai myöhemmin lasku. Ja siitä alkoi painajainen. Huipulla pällisteltiin aikamme maisemia, otettiin valokuvia ja sitten menoksi. Ystäväperhe lapsineen ja poikamme lähti edellä, minä heidän jälkeensä ja mieheni jäi taakseni varmistelemaan menoani. Ja se oli totta tosiaan menoa, eikä nokitusta. Latu-ura oli osittain jäinen tai sitä ei kaikinpaikoin edes ollut. Huipulla käyvä tuuli nostatti vedet silmiini ja vauhti kiihtyi. Syöksyin mäkeä alas kuin raketti silmät sumentuneina. Sydän nakutti varmaan kahtasataa ja maisema vilisi silmissäni. Kuulin mieheni huudot takaani, jossa hän kehoitti minua notkistamaan polviani ja olemaan mahdollisimman rentona... Olin laskenut alkumatkan nilkat jäykkinä ja tikkusuorana suksienpäällä vaapuen. Siinä vauhdissa tuntui vaikealta muuttaa asentoa ohjeiden mukaiseksi, mutta tein työtä käskettyä. Mietin lakkaamaatta kaaduonko heti, vaiko vasta hetken päästä. Jossain edessäni näin ystäviemme ja poikamme seisoskelevan ladun vieressä ja huokaisin helpotuksesta. Ihanaa. Tämä lasku päättyy ihan kohta. Lähestyessäni heitä kuulin huudot " kaada ittes, kaada ittes." Ja ihme kyllä onnistuin tässä ilman, että meni luita poikki. Kun olin kömpinyt hangesta pystyyn ja aloin katselemaan ympärilleni havaitsin, että mäki ei ollut suinkaan päättynyt tähän. Se vain teki jyrkän kaarroksen vasemmalle ja  nythän se oikeastaan vasta alkoi !

Olin lopen uupunut. Pitkä nousu, sekä juuri suorittamani huima lasku tuntui joka ikisessä lihaksessani. Latu edessäni näytti kiemurtelevan loputtoman pitkänä alamäkenä enkä voinut kuvitella, kuinka tulen siitä selviämään. Kehoitin kaikkia muita menemään edellä. Tulisin perässä tavalla tai toisella, omaan tahtiini. Lähdimme matkaan, muut sauvoillaan lisää vauhtia työntäen, minä sivuttain "tamppaus" taktiikalla edeten.Tällä menolla jäin tietenkin mahdottomasti muista jälkeen. Mieheni hiihti jo minua vastaan ja epäuskoisena hörähteli, että tälläkös tyylillä täältä sitten tullaan ? Voitte uskoa, että minua ei huvittanut pätkääkään. Olin vihainen, väsynyt ja janoinen. Haukuin sekä itseni, että mieheni pataluhaksi. Naama monella mutkalla tamppasin höyrypäisenä eteenpäin. Mieheni käsitti, että nyt on tilanne niin tulenarka, että sokka voi päästä lopullisesti irti hetkenä minä hyvänsä. Hän sai sovitellen maaniteltua minut jatkamaan matkaa laskien. Hän kertoi, että mäkiosuus on ihan pian ohi ja, että pahimmat ja jyrkimmät kohdat ovat jo takanapäin. Olisin halunnut heittäytyä maahan makaamaan ja uskon, että pelkästä tahdon voimasta olisin saanut turistettua räkäkynttilät roikkumaan nenästäni, kuten monilla kilpahiihtäjillä maaliviivan ylitettyään, kaikkensa antaneina. Minusta tuntui tuolla hetkellä samanlaiselta.

Kotiin palattuamme nostin sukset autotallin seinälle.Ihmettelin tässä yhtenä päivänä, että kuka sukseni vei ? porkatkin yksitein ! Kun en niitä enää entisellä paikallaan nähnyt. Ilmeisesti mieheni on varmistanut, että " hiihdän " jatkossakin vain 20 vuoden välein.

OSTO ÄHKY

Oltiin tyttöporukalla viime kesänä Roomassa. Ihanassa ikuisessa kaupungissa, jonne haluan matkustaa vielä uudelleen. Kuuluisimmat nähtävyydet ovat kävelymatkan päässä toisistaan ja tottakai, muodin mekassa kun ollaan, niin tulihan niitä kierrettyä - vaatekauppoja. En pidä itseäni minään himoshoppailijana, mutta tuolla kyllä karkasi mopo täysin käsistä.

Siinä jumalattomassa helteessä varmaan pääni pehmeni niin paljon, että kontrolli pääsi pettämään. Eikä tietenkään  ollut minkäälaista "jarrua"mukana (mieheni) joka olisi pidätellyt tai taluttanut kaikkien niiden vaaterekkien ulottumattomiin. Ehei ! Olin matkalla kahden shoppailulle täysin väsymättömän ladyn kanssa. Nämä tyylinsä löytäneet naiset vainusivat laatu / hinta suhteeltaan sopivia kohteita joihin teimme onnistuneita iskujamme. Minä paahdoin täysillä mukana ja seurasin, kuinka vikkelästi ja harjaantunein ottein he osasivat juoksuttaa sormiaan tangoilla vetäisten esiin toinen toistaan haluttavampia vaatekappaleita. Ostospussit räikien siirryimme aina seuraavaan kohteeseen. Ja kohteiden määrähän oli loputon. Kolusimme vaatekauppojen lisäksi laukku-, koru- ja kenkäkaupat sekä katumyynti kojut.

Olimme varustautuneet kierroksillemme hyvillä kengillä (täydellisen shoppailupäivän ehdoton edellytys) sekä vesipulloilla. Kaupungissa oli useita piazzoja, joiden laitamilla tai keskellä sijaitsi vesipisteitä, joista voi käydä juomapullojaan täyttämässä. Näissä vesipisteissä kävivät Italiaanot huuhtelemassa päitään ja koiratkin latkivat vetensä tottuneesti. Välillä pysähdyimme johonkin viihtyisän näköiseen tavernaan puraisemaan jotakin perin Italialaista, kuten pastaa, pizzaa tai risottoa. Lasillinen valkoviiniä kyytipojaksi ja jo vain jaksoi taas matkaa jatkaa.

Tyttöporukassa tehdyillä reissuilla on ihan omanlaisensa fiilis. Aamut alkanvat mahdottomalla sutimisella, kun kaikki tungeksivat kylpyhuoneeseen ja aloittavat ehostuksen. Meikkipussit rehottavat avonaisina. Lämpörullat ja suoristusraudat kuumenevat. Parfyymit tuoksuvat ja korot kopisevat. Seisoskellaan vaatekaappien edessä ja mietitään, mitä laitettaisiin päälle. Jos alaosa on sopiva, niin ainakin yläosa vaihdetaan pariin kertaan ennenkuin oikea asukokonaisuus on löytynyt. Mikäli on ollut niin turhamainen ja ajattelematon, että kaikesta huolimatta tuli keikkuttua korkokengissä koko edellinen päivä, niin seuraavana aamuna viimeistään on "maksun aika". Varpaiden ja / tai kantapäiden rakot laastaroidaan uutta koetusta kestämään ja saatetaanpa sujauttaa mukaan jopa vaihtokengät.

Ostoskierrokselta palataan hotellille jalkojensyrjillä. Väsyneinä, mutta onnellisina. Kaadetaan lasillinen viiniä ja esitellään saalis. Nyökytellään hyväksyvästi päitä ja ollaan iloisia kaverin puolesta, siitä, että hän on onnistunut tekemään tämän uskomattoman ihanan ja tarpeellisen löydön. Rutistellaan muovipussit ja paperikassit roskiin ja aloitetaan huokailu mahtaakohan matkalaukkuun enää sopia mitään. Ensimmäiset huolestuneisuuen rypyt nousevat otsalle, kun arvuutellaan matkalaukun painoa ja herätään ajatukseen myös ylipainon mahdollisuudesta.

Neljä päivää olin täysiverinen shoppailija, mutta sitten tuli stoppi. Täydellinen osto ähky. Vannoin, etten osta vuoteen MITÄÄN. Puserot, mekot, laukut ja  kaikenlaiset killuttimet vilisivät silmissäni. En halunnut nähdä enää minkäälaista rättiä tai kretonkia. Lentokentällä parkkeerasin istumaan lähtöporttimme läheisyyteen ja kaivoin hyvän kirjan esille. Matkaseuralaiseni jaksoivat kierrellä vielä lentokentän taxfree-myymälöissä ja taisipa sieltä tarttua matkaan pussukka tai kaksi. Täytyy tunnustaan, että heikkona hetkenä tuli luvattua liikoja. Vuosi olla ostamatta mitään on näköjään mahdoton tehtävä, mutta tuohon samaan hurmokseen ja hulvattomuuten tulen tuskin lankeamaan ihan kohta uudelleen.  Kiitos Tarja ja Ulla erittäin hauskasta ja antoisasta matkasta. Mihin ja milloin ? - mennään seuraavaksi ? 
    

PILANPÄITEN

Toisinaan teke mieli vähän keppostella ja tehdä jäynää, etupäässä näille lähimmilleen. Jaan tässä kanssanne muutaman tapauksen, joissa olen ollut sekä tekijänä, että tekemisen kohteena.

Ensimmäisenä tulee mieleeni tapaus, jälleen kerran, vuosien takaa. Elelemme mieheni kanssa Seinäjoella tuoreena avioparina. Asumme ensimmäistä yhteistä asuntoamme, jossa on sauna. Mieheni poistuttua saunatiloista jään vielä rasvailemaan kasvojani ja kuivattamaan hiuksiani. Silmiini osuu hyllyllä oleva Lemon, Juice & Clyserin tuubi. Siinä kohtaa iskee pirut mieleen. Jos ette ole kyseiseen voiteeseen tutustunut, voin kertoa sen olevan paksuhkoa kellertävän läpikuultavaa käsivoidetta. Sain inspiraation töräyttää putkilosta muhevat pystyvanat nenäni alle. Lopputulos vastasi mielikuvaani täysin. Näytti siltä, että minulta roikkuu oikein paksut, iljettävän näköiset räkäkynttilät nenästä. Liihottelin olohuoneeseen, jossa mieheni torkkui sohvassa. Kiersin käteni hänene kaulaansa ja kiehnäsin kainlossa vaatien suudelmaa. Hän havahtuu horroksestaan ja tuijottaa minua hetken silmät suurina, kunnes kavahtaa taaksepäin epäuskoinen ilme kasvoillaan. Toistan vaateni, mutta siinä vaiheessa pokkani pettää ja selitän, että ottaa nyt vain ihan iisisti, sillä tavara nokkani alla on aitoa feikkiä. Sipaisen nenänaluseni puhtaaksi ja saan, kuin saankin sen mitä olin tullut pyytämään.

Toinen tapaus liittyy puheluun, jonka soitin kerran siskolleni töihin. Meillä on ollut tapana puhua Pesämäen Kertusta, Hovilan Uunosta tai Kananpaskan Annikista, jos joskus kerromme jotakin juttua ja olemme unohtaneet siihen liittyvän henkilön nimen, tai henkilöllä ja hänen nimellään ei sinänsä ole mitään merkitystä itse asian kannalta. Valitsen siis siskoni työnumeron ja muutan ääntäni narisevaksi ja aavistuksen veteläksi. Esittelen itseni Kerttu Pesämäeksi ja alan kysellä olisiko heillä tarjota minulle sopivaa asuntoa. Esittelyni jälkeen luurin toisessa päässä on hetken hiljaisuus, mutta pian siskoni saa konseptinsa ojennukseen ja alkaa kysellä lisätietoja ja toiveitani. Tajuan kohta, että minua ei ole tunnistettu. Jatkan niin pitkälle, kuin pokkani pitää, mutta onhan tämä vedätys viimein tunnustettava. Siskoani naurattaa kovasti puhelimen toisessa päässä ja hän kertoo, kuinka hölmistynyt ja yllättynyt oli, kun tajusi, että hyvät hyssykät -  Pesämäen Kerttu on siis ihan OIKEESTI olemassa !

Itse jouduin jekutuksen kohteeksi entisessä työpaikassani Kela:ssa. Istuin työhuoneessani puhelimessa, kun joku toi pöydälleni keltaisen postit-tarran, jossa oli soittopyyntö Herra Karhulle sekä puhelinnumero. Lopetettuani puhelun, otin viestilapun käteeni ja ajattelin hoitaa asian samantien alta pois. Numeroita näppäillessäni havaitsin suuntanumerosta, että nyt soitetaan Helsinkiin. Hetken päästä puheluun vastataan: "Eläintarha Korkeasaari"....... Olen hetken ihmeissäni, mutta kerron heille kuka olen, mistä soitan ja että minulle on jätetty soittopyyntö Herra Karhulle. Henkilö nauraa herakasti langan toisessa päässä ja sanoo, että "joo-o, näitä puheluita on meille taas tänäkin vuonna tullut jo muutama. Mutta täällä ei ole muita herra karhuja, kuin nuo parisataakiloiset vesselit tuolla omassa aitauksessaan ja heillä ei ole kyllä Kelaan mitään asiaa. Olisikohan mahdollista, että joku on nyt pilaillut kustannuksellasi näin aprillipäivän kunniaksi?. Totean hänelle, että tämä on mitä ilmeisintä ja että olen unohtanut koko aprillipäivän. Kiitän ja lasken luurin alas. Pompaan tuoliltani ylös ja lähden huoneestani tutkimaan, kuka on tämän kepposen takana. Eikä minun tarvitse kovin kauas mennä, kun näen yhdessä huoneessa joukon lähimpiä työtovereitani. Ja kuinka ollakkaan,  heillä kaikilla näyttää olevan suuria vaikeuksia pitää kasvojaan peruslukemilla.

SUUTARILLA

Eletään 70-luvun alkua. Eräänä kauniin kesälauantaina teemme äitini kanssa lähtöä kaupungille. Tarkoituksemme on viedä kävelykenkäni suutariin, sillä kengän jalkapöydänpäälle asettuvalta osalta on sauma sen verran repeytynyt, että arvelemme sen tarvitsevan muutaman piston suutarin neulasta.

Kaupungille lähdettäessä kammattiin hiukset ja niistettiin nenät myös meiltä tenavilta. Muistan selvästi ikiprässissä olleet beigenväriset teryleenihousut, valkoisen pitsipuseron ja vaaleanpunaisen kietaisuvillatakin. Nämä olivat  ns. kyläilyvaatteita, joita ei saanut pitää kun juoksenneltiin pihoilla. Äitini mottona oli: "jolla ei ole riihen rimpotinta, ei sillä ole myöskään kirkonkimpotinta"näin oli viesti arki / pyhä vaatteista iskostettu mieleeni. Pienenä sivuhuomautuksena voin todeta, että hänellä itsellään oli esim. työvälitakki !!! Kuinka monella meistä on nykyään tällainen ? Tai oikeammin meillä on niin paljon takkeja, että aamu menee usein "sämplätessä" niiden monien takkien välillä, joita jokaisen eteisennaulakossa roikkuu.

Asuimme tuolloin suhteellisen lähellä keskustaa, mutta päätimme silti kävelyn sijasta mennä linja-autolla.Suoriuduimme keskussairaalan pysäkille ja jäimme odottelemaan. Pian auto jo saapuikin ja astuimme sisään. Äitini meni edellä, sanoen kuljettajalle: "puolitoista keskustaan." Kuljettaja katsoi minua arvioivasti ja totesi, että tytöstä on maksettava täysi hinta ! Äitini totesi, ettei tarvitse, koska olen vielä alle 12-vuotias. Kuski ei uskonut häntä, vaan vaati aikustenlipun hintaa tai todistusta iästäni. Miettikääpä millä siihen aikaan olisi lapsen ikä ollut todistettavissa.... Se olisi ollut pahvinen sairausvakuutuskortti, jossa ei ollut edes valokuvaa. Ja jos kuva jollakulla oli, oli hän sen itse joko liimannut tai lyönyt nitojalla kiinni. No eihän näitä sv-kortteja siihen aikaan lomapakoissa kanniskeltu. Se otettiin hyllyjen kätköistä vain silloin, kun oli apteekkiin asiaa.  Eikä sitä löytynyt myöskään äitini lomapakosta.

 Auto ei liiku mihinkään. Äitini julistaa, ettei kyse ole rahasta vaan periaatteesta. Tyttö ON alle 12-vuotias. Kuski on päätöksessään järkähtämätön - lisää rahaa ja matka jatkuu. Eihän siinä auttanut muu, kuin maksaa, mutta mama oli vihainen, kuin ampiainen. Hän uhkasi ottaa yhteyttä Jyväskylän liikenteeseen ja muistaakseni myös tekikin sen ja totesi vielä, että jos täällä aletaan KOON mukaan perimään maksuja, niin hänen tulisi päästä lastenlipunhinnalla ( äippä on n. 165 cm "sulkapäässä" ) Tunsin itseni isoksi, kuin hirvi ja muistan vieläkin kuinka poskiani kuumotti tämä huomio, jonka olemukseni oli saanut aikaan, sillä tokihan episodia seurasivat useat kiinnostuneet silmäparit lauantaiaamupäivän kaupunkiin menevässä täydessä bussissa. Istuimme vaitonaisissa merkeissa perille ja suuntasimme ensitöiksemme suutarin pakeille.

Jyväskylän ainut ja varmasti myös ensimmäinen, ns. pikasuutari oli tuohon aikaan Sokoksen tavaratalon yhteydessä. Sinne siis. Koska kyseessä oli niin pieni homma olimme hyvillämme siitä, että saamme kengät samalla reisulla mukaamme. Lähestymme suutarin työpistettä ja näemme siellä pariskunnan joka odottaa omien kenkiensä korjauksen valmistumista. Homma kestää ja kestää. Vaistoan, että äitini alkaa käydä rauhattomaksi. Kyseessä on pariskunnasta miehen kengät ja korkoa viilataan ja säädetään, säädetään ja viilataan. Kalosseja ojennellaan pariskunnan ja suutarin välillä useaan otteeseen ja kun kenkä palautuu suutarin hyppysiin lyö hän aina uudestaan ja uudestaan jonkin "rammarin" käyntiin jolla vuollaan tai hiotaan kantoja. Äitini pinna alkaa nyt kiristyä todellakin ja hän supattaa minulle ( mielestäni kylläkin puoliääneen), että miksi ihmeessa tuo ukko ei ostanut heti kättelyssä oikean kantaisia kenkiä itselleen. Yritän katsella toisaalle ja olla niin kuin ei minua olisikaan. Linja-auton tapahtumat vielä tuoreina mielessäni. Menee vielä hyvän aikaa ennen kuin pariskunta kelpuuttaa korot ja homma on heidän osaltaan pulkassa.

Suutari kääntyy viimein ätini  puoleen ja kysyy kuinka hän voi auttaa. Äiti vetäisee kävelykengät mahtipontisesti muovikassista, täräyttää ne tiskiin ja sanoo erittäin kuuluvalla äänellä, että "näihin kenkiin tehdään sitten varret !". Pariskunta mulkaisee äitiäni pahanilkisesti ja suutari näyttää kadottaneen puhekykynsä kokonaan. Hetken korvallistaan raavittuaan hän suuntaa katseensa äitiini  ja toteaa varovasti, että "Sehän passaa, mutta tulee kyllä maksamaan...." Pariskunnan häivyttyä kuuloetäisyyden saavuttamattomiin äitini kertoo mihin tässä nyt ihan oikeasti suutaria tarvitaan. Kaveri ottaa kenkäni vastaan, tikkaa pari neulosta ja ojentaa ne takaisin. Ja tähän ei mennyt kuin se muutama minuutti. Pikasuutarista oli näin tullut jälleen pikasuutari.