Tämän syksyä olen kulkenut koirieni kanssa lenkillä puhelin taskussani. En niinkään sen vuoksi, että katsoisin tarpeelliseksi olla tavoitettavissa milloin ja missä vain. Puhelin sujahtaa taskuuni vain ja ainoastaan yhden tarkoituksen vuoksi, ja se on valokuvaaminen.
Tämä syksy on ollut mielestäni aivan ihmeellinen. Niin lämmin, niin aurikoinen ja niin kaunis.
Luonto on todellakin puhjennut hehkumaan ja tarjoaa nyt väriterapiaa koko paletin täydeltä. Yritin tänään aamulenkillä kerätä vaahteranlehtiä, mutta eihän siitä mitään tullut. Malù pomppi tasajalkaa vyötäröni korkeudelle yrittäen napata jo käsissäni olevia lehtiä onnistuen siinä lopulta sillä seurauksella, että kimpustani haukkaantui irti melkoisen iso palanen. Huomenna otan muovipussin aamukävelylle mukaan. Jospa se ei herättäisi niin suurta mielenkiintoa ja pääsisin keräämään lehtiä talteen.
Sain eilen siskoltani muistitikulla valokuvia, jotka hän oli omalla kamerallaan ottanut meidän viime kesäiseltä Prahan matkaltamme. Olen päättänyt tehdä matkasta valokuvakirjan ja ottaa parhaat kuvat sekä omistani, että hänen kuvistaan kirjaan mukaan. Käydessäni materiaalia läpi, havahduin siihen, kuinka kriittisellä silmällä katsoin kuvia itsestäni. Fiu, fiu, fiu....useat päätyivät virtuaaliseen roskakoriin. Milloin oli muhkura siellä, ja allien hölskyntää täällä. Silmät puoliummessa tai hiukset päätämyöten... mikään ei tuntunut kelpaavan ihan kirjan sivuille asti.
Tämä herätti kysymyksen. Miksi ihmeessä en voisi katsoa itseäni rakastavammin silmin ? Uuden vuoden lupaukseni ( yksi niistä ) oli opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena, kuin olen. Täytyy siis todeta, että vaikka paljon on tapahtunut, niin ei tuota täydellistä hyväksyntää ole sittenkään vielä tapahtunut ! Tiedän, etten suinkaan ole ainut nainen, joka näkee lukuisia epäkohtia omassa olemuksessaan. On kai aika katsoa peiliin, ja nimenomaan siinä laajemmassa merkityksessä. Muistutan itseäni siitä, että ihminen on kokonaispaketti ja kaikissa meissä on hyvää ja kaunista. Monessakin mielessä. Joten kyllä niitä kuvia siihen kirjaan vielä minustakin löytyy. Kunhan käyn kaivelemassa sitä roskista ensin vähän aikaa...
Sen sijaan erittäin rakastavin silmin tulen katsoneeksi tuota ylläolevaa parivaljakkoa. Ja vieläpä joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä he myös järjestävät jonkun "session", josta ollaan hyvin pitkälle erimielisiä ja rakastaviin silmiini tulee vahvaa moitetta. ( Malù pistelee poskeensa esim. hiiren tai jotain muuta epämääräistä, jota ei todella meinaakkaan antaa pois. Tai Heta pyörii ihan "siinä itsessään" ja haisee sen mukaiselle.) Mutta sitten. Tapahtumien jälkeen katse on niin viaton ja niin ihmettelevä ja anova ja kysyvä, että mitä ihmettä se mama oikein kohkaa siinä. Arvaattekin jo varmaan, ettei siinä kovin kauan voi moittivalla kannalla katsella.
Vaikka päivät ovat olleet valoa täynnä, niin illat ovat jo huomattavasti pidentyneet ja tahti vain kiihtyy. Tämä ei tunnu nyt ollenkaan pahalta, sillä minulla on varsin mukavia uusia asioita viritteillä tämän pahimman kaamoksen pitimiksi. Ja jos hyvin käy, niin niillä voi olla vaikutusta myös pidemälle tulevaisuuteen. Aika näyttää.
Ensin oli toive, josta muotoutui unelma, joka vaatii toteutuakseen tekoja.
Päätin ryhtyä toimeen. Heittäytyä. En vielä tiedä seuraako siitä lopulta mitään, mutta onpahan ainakin kokeiltu. Varmasti kerron siitä myöhemmin jotain, mutta ensin on päästävä alkuun.
Kaikkien uusien alkujen puolesta :)
TUIRE
Tämä syksy on ollut mielestäni aivan ihmeellinen. Niin lämmin, niin aurikoinen ja niin kaunis.
Luonto on todellakin puhjennut hehkumaan ja tarjoaa nyt väriterapiaa koko paletin täydeltä. Yritin tänään aamulenkillä kerätä vaahteranlehtiä, mutta eihän siitä mitään tullut. Malù pomppi tasajalkaa vyötäröni korkeudelle yrittäen napata jo käsissäni olevia lehtiä onnistuen siinä lopulta sillä seurauksella, että kimpustani haukkaantui irti melkoisen iso palanen. Huomenna otan muovipussin aamukävelylle mukaan. Jospa se ei herättäisi niin suurta mielenkiintoa ja pääsisin keräämään lehtiä talteen.
Sain eilen siskoltani muistitikulla valokuvia, jotka hän oli omalla kamerallaan ottanut meidän viime kesäiseltä Prahan matkaltamme. Olen päättänyt tehdä matkasta valokuvakirjan ja ottaa parhaat kuvat sekä omistani, että hänen kuvistaan kirjaan mukaan. Käydessäni materiaalia läpi, havahduin siihen, kuinka kriittisellä silmällä katsoin kuvia itsestäni. Fiu, fiu, fiu....useat päätyivät virtuaaliseen roskakoriin. Milloin oli muhkura siellä, ja allien hölskyntää täällä. Silmät puoliummessa tai hiukset päätämyöten... mikään ei tuntunut kelpaavan ihan kirjan sivuille asti.
Tämä herätti kysymyksen. Miksi ihmeessä en voisi katsoa itseäni rakastavammin silmin ? Uuden vuoden lupaukseni ( yksi niistä ) oli opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena, kuin olen. Täytyy siis todeta, että vaikka paljon on tapahtunut, niin ei tuota täydellistä hyväksyntää ole sittenkään vielä tapahtunut ! Tiedän, etten suinkaan ole ainut nainen, joka näkee lukuisia epäkohtia omassa olemuksessaan. On kai aika katsoa peiliin, ja nimenomaan siinä laajemmassa merkityksessä. Muistutan itseäni siitä, että ihminen on kokonaispaketti ja kaikissa meissä on hyvää ja kaunista. Monessakin mielessä. Joten kyllä niitä kuvia siihen kirjaan vielä minustakin löytyy. Kunhan käyn kaivelemassa sitä roskista ensin vähän aikaa...
Sen sijaan erittäin rakastavin silmin tulen katsoneeksi tuota ylläolevaa parivaljakkoa. Ja vieläpä joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä he myös järjestävät jonkun "session", josta ollaan hyvin pitkälle erimielisiä ja rakastaviin silmiini tulee vahvaa moitetta. ( Malù pistelee poskeensa esim. hiiren tai jotain muuta epämääräistä, jota ei todella meinaakkaan antaa pois. Tai Heta pyörii ihan "siinä itsessään" ja haisee sen mukaiselle.) Mutta sitten. Tapahtumien jälkeen katse on niin viaton ja niin ihmettelevä ja anova ja kysyvä, että mitä ihmettä se mama oikein kohkaa siinä. Arvaattekin jo varmaan, ettei siinä kovin kauan voi moittivalla kannalla katsella.
Vaikka päivät ovat olleet valoa täynnä, niin illat ovat jo huomattavasti pidentyneet ja tahti vain kiihtyy. Tämä ei tunnu nyt ollenkaan pahalta, sillä minulla on varsin mukavia uusia asioita viritteillä tämän pahimman kaamoksen pitimiksi. Ja jos hyvin käy, niin niillä voi olla vaikutusta myös pidemälle tulevaisuuteen. Aika näyttää.
Ensin oli toive, josta muotoutui unelma, joka vaatii toteutuakseen tekoja.
Päätin ryhtyä toimeen. Heittäytyä. En vielä tiedä seuraako siitä lopulta mitään, mutta onpahan ainakin kokeiltu. Varmasti kerron siitä myöhemmin jotain, mutta ensin on päästävä alkuun.
Kaikkien uusien alkujen puolesta :)
TUIRE













.jpg)