Kävin eilen vierailulla äitini luona Ruusulassa, Keljon Vanhainkodilla. Siellä asuu viitisentoista joko vaikeassa tai keskivaikeassa vaiheessa olevaa muistisairasta miestä ja naista. Äitini on asunut siellä nyt kaksi vuotta.
Saavuttuani paikalle hain häntä katseellani päiväsalissa istuskelevien asukkaisen joukosta ja kun en löytänyt, suunnistin hänen omaan huoneeseensa. Ovi oli raollaan ja huone tyhjä. Kyselin kansliasta hoitajilta ja sain kuulla, että äitini on ulkoilemassa, mutta tulee kyllä varmasti pian. Palasin takaisin huoneeseen, istuin sängylle ja asetuin odottomaan. Mietin kuinka arvokasta työtä nuo Jyväskylän Lions Clubin vapaaehtoiset tekevätkään, kun käyvät säännöllisesti asukkaita ulkoiluttamassa ja auttavat näin sekä henkilökuntaa, että meitä omaisia. Äiti ei ole ollut viimeaikoina kovinkaan hanakka lähtemään ulos sillä askel on lyhentynyt ja "kintereet" ovat kipeät, kuten hän itse asian ilmaisee. Kuitenkin hoitajien mukaan, kun nämä herrat saapuvat paikalle ja äitini kuulee, että pastori Hovikoski lähtisi mielellään hänen kanssaan kävelylle, suoriudutaan tienpäälle alle aikayksikön.
Istuin siinä sängyllä kännykkääni räpläillen ja hetken päästä vaistoan etten ole tilassa enää yksin. Nousin seisomaan ja kurkistin kulman taakse. Oviaukossa seisoi minulle ennestään tuntematon, siis uusi, Ruusulan miesasukas. Totesin hänelle ystävällisesti, että olette nyt tullut väärään huoneeseen. Hän kuiskasi minulle, ettei oikein tiedä, missä hänen oma huoneensa on. Tiedustelin hänen nimeään ja saatuani vastauksen pyysin häntä mukaani ja sanoin, että voimme mennä sitä yhdessä etsimään.
Hän suostui ehdotukseeni ja lähdimme kävelemään käytävää eteenpäin. Hänen liikkumisensa vaikutti yhtäaikaa sekä taka- että etukenoiselta. Askeleleet olivat lyhyet ja arkailevat. Hän puhui edelleen kuiskaten ja kertoo reisiään särkevän. Kehoitin häntä kertomaan asiasta hoitajille ja samalla olemme hänen huoneensa oven takana. Kokeilen kahvaa ja ovi aukeaa. Pyydän häntä astumaan sisään jä käymään hetkeksi levolle, jotta särkevät reidet pääsevät rentoutumaan. Kuiskaten hän pyytää minua vielä pitämään ovenkahvasta kiinni ja jäämään paikoilleni. Katselen kun hän astelee huoneeseensa ja huikkaan hänen peräänsä "näyttääkö tutulta?" Hän seisahtuu keskelle huonettaan jääden seisomaan selin minuun päin. Huone on niukasti sisustettu, mutta yöpöydältä kurkistaa pehmolelukoira.....minua nielettää tämä pysähtynyt hetki. Kuulen jo äitini tutun äänen toiselta käytävältä ja riennän hänen luokseen. Hän astelee huonettaan kohti kävelysauvat tiukassa tananssa vakain askelin. Raitisulkoilma on saanut hänen poskensa punaisiksi ja sinistäkin sinisemät silmänsä kirkkaiksi. Äitini näyttää onnelliselta. Kävelen häntä kohti ja kaapaan halaukseen. Hänen huulensa sulavat hymyyn ja kuulen tuon tutun lausahduksen: "Kultalintu" ! Ja sillä hän takoittaa MINUA. Saatatte vain kuvitella kuinka ihanaa ON, olla kultalintu jollekkin. Samalla hän ilmoittaa salissa istuville asukkaille minun olevan hänen nuorintyttärensä.
Autan häntä riisuutumaan ja istumme sitten tarinoimaan. Hän ihailee rusketustani, jonka jälleen kerran kerron olevan peräisin taannoiselta Rodoksen matkaltani, jossa äitikin on käynyt useita kertoja. Muistelemme näitä matkoja nyt yhdessä. Kerron siskoni ja hänen tyttärensä olevan parasta aikaa Istanbulissa ja äiti on mielissään siitä, että olemme vielä niin viriilejä ja nuoria, että pääsemme matkustamaan ja nauttimaan elämästä. Hetken päästä hän kysäisee, että minkäs ikäinen sinä oikein nyt olet? Kerron ikäni ja hän toteaa minun olevan poikanen vielä. Hymyilyttää. Kohta hän kysäisee omaa ikäänsä. "Mitäpä luulet äiti? minkä ikäisen ihmisen kropassa tunnet nyt olevasi? Äiti miettii asiaa pääkallellaan hetken ja toteaa, että "on niin vaikeaa arvioida sitä omaa ikäänsä" Sydämeni käpertyy. Vain muistisairas ihminen joutuu tilanteeseen, jossa arvioi omaa ikäänsä! Niinpä sanon hänen täyttäneen juuri edellisellä viikolla 84-vuotta. Äiti vaikuttaa hämmästyneeltä ja ihmettelee onko hän jo niin vanha. "Tien pitkän kulkea antoi" on aina loppukaneettina tälle ikäkeskustelulle ja nyökkäämme molemmat päätämme alleviivataksemme hänen korkeaa ikäänsä sekä pitkää taivaltaan.
Oveen koputetaan ja hoitajan pää pilkistää raosta. On lounas aika ja toivomme ruoan huoneeseen, jotta voimme jatkaa yhdessäoloa rauhallisissa merkeissä. Toivettamme noudatetaan ja seuraan kuinka äiti syö hyvällä ruokahalulla ja asiaan keskittyneesti, kuten on aina ruokaillut. Aterian päätyttyä havaitsen hänen tukahduttavan haukotustaan ja ymmärrän, että minun on nyt aika lähteä. Tiedustelen lähteekö hän minua saattelemaan vai haluaako jäädä huoneeseensa lepäämään. Äiti ilmoittaa, että oikaisisi mielellään hetkeksi sänkyyn. Odotan, että hän asettuu pedille. Peittelen hänet lämpöisellä fleechuovalla ja sujautan suukon poskelle. Toivotan hyvää päivänjatkoa ja kerron, että tulen taas joku päivä häntä katsomaan. Kiitos kulta, äitini vastaa ja huiskuttaa minulle. Painan oven hiljaa perässäni kiinni ja huikkaan hoitajille, että olen menossa pois.
Laskeudun hissillä ala-aulaan jonka päiväkeskuksen tiloissa istuu sekä hoitajia, että asiakkaita. Kävelen tuttua pitkähköä käytävää pitkin ulko-ovea kohti, kunnes pysähdyn katselemaan seinällä olevia teoksia. A4-kokoisille paperiarkeille on painettu erivärisiin maaleihin kastettujen kämmenten kuvia. Kunkin kämmenen oheen on liitetty pieni kirjoitus, joka kertoo jotakin noista käsistä ja mitä niillä on pitkän elämän aikana saatu tehdyksi. "Elsa 84-v. Voitin nuorena hiihtokilpailuissa viisi lusikkata......"Tauno 87-v. Onhan näillä käsillä ja jaloillakin tullut tetyä kaikenmoista..... jne. Liikutun syvästi. Räpyttelen silmiäni, sillä ne ovat yhtäkkiä sumuiset. Tajuan, että katselen Taidetta, mitä kauneimassa muodossaan. Eikö taiteeksi lueta kaikki se, mikä herättää katsojassaan tai kokijassaan voimakkaita tunteita ja siten koskettaa syvältä. Käytyäni kaikki teokset ja niihin liittyvät tarinat läpi, astun raittiiseen ulkoilmaan ja tunnen saaneeni niin paljon.
Saavuttuani paikalle hain häntä katseellani päiväsalissa istuskelevien asukkaisen joukosta ja kun en löytänyt, suunnistin hänen omaan huoneeseensa. Ovi oli raollaan ja huone tyhjä. Kyselin kansliasta hoitajilta ja sain kuulla, että äitini on ulkoilemassa, mutta tulee kyllä varmasti pian. Palasin takaisin huoneeseen, istuin sängylle ja asetuin odottomaan. Mietin kuinka arvokasta työtä nuo Jyväskylän Lions Clubin vapaaehtoiset tekevätkään, kun käyvät säännöllisesti asukkaita ulkoiluttamassa ja auttavat näin sekä henkilökuntaa, että meitä omaisia. Äiti ei ole ollut viimeaikoina kovinkaan hanakka lähtemään ulos sillä askel on lyhentynyt ja "kintereet" ovat kipeät, kuten hän itse asian ilmaisee. Kuitenkin hoitajien mukaan, kun nämä herrat saapuvat paikalle ja äitini kuulee, että pastori Hovikoski lähtisi mielellään hänen kanssaan kävelylle, suoriudutaan tienpäälle alle aikayksikön.
Istuin siinä sängyllä kännykkääni räpläillen ja hetken päästä vaistoan etten ole tilassa enää yksin. Nousin seisomaan ja kurkistin kulman taakse. Oviaukossa seisoi minulle ennestään tuntematon, siis uusi, Ruusulan miesasukas. Totesin hänelle ystävällisesti, että olette nyt tullut väärään huoneeseen. Hän kuiskasi minulle, ettei oikein tiedä, missä hänen oma huoneensa on. Tiedustelin hänen nimeään ja saatuani vastauksen pyysin häntä mukaani ja sanoin, että voimme mennä sitä yhdessä etsimään.
Hän suostui ehdotukseeni ja lähdimme kävelemään käytävää eteenpäin. Hänen liikkumisensa vaikutti yhtäaikaa sekä taka- että etukenoiselta. Askeleleet olivat lyhyet ja arkailevat. Hän puhui edelleen kuiskaten ja kertoo reisiään särkevän. Kehoitin häntä kertomaan asiasta hoitajille ja samalla olemme hänen huoneensa oven takana. Kokeilen kahvaa ja ovi aukeaa. Pyydän häntä astumaan sisään jä käymään hetkeksi levolle, jotta särkevät reidet pääsevät rentoutumaan. Kuiskaten hän pyytää minua vielä pitämään ovenkahvasta kiinni ja jäämään paikoilleni. Katselen kun hän astelee huoneeseensa ja huikkaan hänen peräänsä "näyttääkö tutulta?" Hän seisahtuu keskelle huonettaan jääden seisomaan selin minuun päin. Huone on niukasti sisustettu, mutta yöpöydältä kurkistaa pehmolelukoira.....minua nielettää tämä pysähtynyt hetki. Kuulen jo äitini tutun äänen toiselta käytävältä ja riennän hänen luokseen. Hän astelee huonettaan kohti kävelysauvat tiukassa tananssa vakain askelin. Raitisulkoilma on saanut hänen poskensa punaisiksi ja sinistäkin sinisemät silmänsä kirkkaiksi. Äitini näyttää onnelliselta. Kävelen häntä kohti ja kaapaan halaukseen. Hänen huulensa sulavat hymyyn ja kuulen tuon tutun lausahduksen: "Kultalintu" ! Ja sillä hän takoittaa MINUA. Saatatte vain kuvitella kuinka ihanaa ON, olla kultalintu jollekkin. Samalla hän ilmoittaa salissa istuville asukkaille minun olevan hänen nuorintyttärensä.
Autan häntä riisuutumaan ja istumme sitten tarinoimaan. Hän ihailee rusketustani, jonka jälleen kerran kerron olevan peräisin taannoiselta Rodoksen matkaltani, jossa äitikin on käynyt useita kertoja. Muistelemme näitä matkoja nyt yhdessä. Kerron siskoni ja hänen tyttärensä olevan parasta aikaa Istanbulissa ja äiti on mielissään siitä, että olemme vielä niin viriilejä ja nuoria, että pääsemme matkustamaan ja nauttimaan elämästä. Hetken päästä hän kysäisee, että minkäs ikäinen sinä oikein nyt olet? Kerron ikäni ja hän toteaa minun olevan poikanen vielä. Hymyilyttää. Kohta hän kysäisee omaa ikäänsä. "Mitäpä luulet äiti? minkä ikäisen ihmisen kropassa tunnet nyt olevasi? Äiti miettii asiaa pääkallellaan hetken ja toteaa, että "on niin vaikeaa arvioida sitä omaa ikäänsä" Sydämeni käpertyy. Vain muistisairas ihminen joutuu tilanteeseen, jossa arvioi omaa ikäänsä! Niinpä sanon hänen täyttäneen juuri edellisellä viikolla 84-vuotta. Äiti vaikuttaa hämmästyneeltä ja ihmettelee onko hän jo niin vanha. "Tien pitkän kulkea antoi" on aina loppukaneettina tälle ikäkeskustelulle ja nyökkäämme molemmat päätämme alleviivataksemme hänen korkeaa ikäänsä sekä pitkää taivaltaan.
Oveen koputetaan ja hoitajan pää pilkistää raosta. On lounas aika ja toivomme ruoan huoneeseen, jotta voimme jatkaa yhdessäoloa rauhallisissa merkeissä. Toivettamme noudatetaan ja seuraan kuinka äiti syö hyvällä ruokahalulla ja asiaan keskittyneesti, kuten on aina ruokaillut. Aterian päätyttyä havaitsen hänen tukahduttavan haukotustaan ja ymmärrän, että minun on nyt aika lähteä. Tiedustelen lähteekö hän minua saattelemaan vai haluaako jäädä huoneeseensa lepäämään. Äiti ilmoittaa, että oikaisisi mielellään hetkeksi sänkyyn. Odotan, että hän asettuu pedille. Peittelen hänet lämpöisellä fleechuovalla ja sujautan suukon poskelle. Toivotan hyvää päivänjatkoa ja kerron, että tulen taas joku päivä häntä katsomaan. Kiitos kulta, äitini vastaa ja huiskuttaa minulle. Painan oven hiljaa perässäni kiinni ja huikkaan hoitajille, että olen menossa pois.
Laskeudun hissillä ala-aulaan jonka päiväkeskuksen tiloissa istuu sekä hoitajia, että asiakkaita. Kävelen tuttua pitkähköä käytävää pitkin ulko-ovea kohti, kunnes pysähdyn katselemaan seinällä olevia teoksia. A4-kokoisille paperiarkeille on painettu erivärisiin maaleihin kastettujen kämmenten kuvia. Kunkin kämmenen oheen on liitetty pieni kirjoitus, joka kertoo jotakin noista käsistä ja mitä niillä on pitkän elämän aikana saatu tehdyksi. "Elsa 84-v. Voitin nuorena hiihtokilpailuissa viisi lusikkata......"Tauno 87-v. Onhan näillä käsillä ja jaloillakin tullut tetyä kaikenmoista..... jne. Liikutun syvästi. Räpyttelen silmiäni, sillä ne ovat yhtäkkiä sumuiset. Tajuan, että katselen Taidetta, mitä kauneimassa muodossaan. Eikö taiteeksi lueta kaikki se, mikä herättää katsojassaan tai kokijassaan voimakkaita tunteita ja siten koskettaa syvältä. Käytyäni kaikki teokset ja niihin liittyvät tarinat läpi, astun raittiiseen ulkoilmaan ja tunnen saaneeni niin paljon.
Sanaton.....
VastaaPoista