KÄSITYÖIHMISIÄ

Ihailen kaikkia Teitä, joita on siunattu kädentaidoilla. Itselläni peukalo on, ei edes keskellä kämmentä, vaan pelkäänpä, että ihan siellä rystysten puolella tässä asiassa. Olen silti kuitenkin aika-ajoin ottanut virkkuukoukut ja neulepuikot esiin....ja voin kertoa pienen pätkän näistä tekeleistäni.

Ajatellaanpa vaikka kaulaliinaa. Kuulostaapa simppeliltä ja käsityöihmiselle tämän lämpimän asusteen valmistaminen on niin helppoa, että tulosta syntyy vaikka silmät ummessa. Toisin on kurtturäätäleillä. On oltava tarkanna kaiken aikaa ja siltikin tulee virheitä. Ensinnäkin reunat tuppaavat kiemurtelemaan epätasaisina, kun välillä tulee silmukkaa lisää ja välillä taas muutama häviää....en ole keksinyt kuinka tämä VOI olla mahdollista. Toisinaan työn jälki on niin kireää, että suorastaan vinkuu puikoilla ja sitten kohta jo niin löysää, että silmukat venähtävät puolensentin pituisiksi. Te käsityöihmiset saatatte ehkä kuvitella miltä työ näyttää ja kaltaiseni - tiedätte oikein hyvin mitä tarkoitan. Jos nyt tällaisia tumpeloita yleensäkään muita löytyykään.

Hyvä ystäväni Kirsi on useita kertoja kärsivällisesti neuvonut minua tämän jalon taidon saloihin.
Onpa hän jopa ottanut urakakseen neuvoa näinkin paksupäiselle oppilaalle villasukan tekoa. Se olikin pitkä sessio ja ompeluseuramme kokoontui useita kertoja. Aikaa meni, koska lähes aina jouduttiin purkuhommiin niiltä osin, kun olin itsenäisesti työtäni jatkanut. Kannustavasti hän kuitenkin totesi, että kun tämän taidon kerran oppii, niin kyllä sen sitten ikuisesti muistaa. Kyllä EI muista. Todettakoon se tässä nyt reilusti. Se ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun hän on poiminut pudonneet silmukat takaisin työhön...tai homma on pitänyt aloittaa suurinpiirtein alusta.

Olemme tehneet virkkaamalla myös isoäidin ruutuja. Virkkaaminen ON todella mukavaa, vaikka en voi kehua silläkään saralla varsinaisesti loistavani. Näiden isoäidin ruutujen lisäksi en osaa muuta tehdä kuin pipoja ja niitä onkin siunaantunut yksi täysi muovipussillinen. Kaikki on veivattu samalla mallilla ja ovat todella uniikkeja kappaleita. Yhteenaikaan innostuin hommasta niin paljon, että sain jopa kylkeni kipeäksi. Kyllä vain. Uskokaa tai älkää. Tämä johtui tietenkin hyvin epäergonomisesta työasennosta. En osannut virkata rennosti kädet sylissä, vaan mitä pidemmälle työ eteni, sen korkeammalle käteni nousivat ollen viimein melkein pääni yläpuolella. Lopulta mieheni puuttui asiaan. Hän suorastaan kielsi minulta virkkaamisen, vedoten terveyteni puolesta sekä todeten, että pipoja on nyt ihan tarpeeksi tässä huusollissa. Yhtään enempää ei kuulema enää tarvittu lisää !  Hyvin vastahakoisesti kylkiäni hieroskellen taivuin lopulta hänen tahtoonsa.

Joulun alla saatan innostua myös askartelusta, enkä ole valitettavasti guru myöskään tällä saralla. Toissa vuonna oli Keskisuomalaisen joululiitteessä kauniita tupsutekniikalla valmistettuja lumipalloja. Niihin käytettiin raaka-aineena esim. vanhoja valkoisia lakanoita. Päätin välittömästi tehdä näitä palloja, sillä ohje vaikutti helpolta toteuttaa . Hain lakanan liinavaatekaapista ja aloitin leikkaamalla siitä noin puolensentin levyisiä pitkiä suikaleita. Samaan syssyyn meille tulla visahti nuohooja takkaa ja hormia putsaamaan. Istuin keittiössä askare sylissäni, kuin paremmatkin käsityöihmiset. Nuorimies oli jyvällä tekemisestäni  ja tiedusteli leikkaanko matonkuteita. Selitin hänelle mikä tässä on plääni ja tunsin hetken olevani oikeinkin kätevä emäntä. Nämä pallerot kyllä onnistuiva ihan hyvin ja nostelin niitä verhotankoon eripituisina säikeinä roikkumaan, virittelin vielä helmikoristellun valoköynnöksen sekä muutaman muun hilavitkuttimen täydentämään kokonaisuutta. Asetelma näytti oikein mukavalta ja olin aikaansaannokseeni enemmän, kuin tyytyväinen.

Kouluaikoina olen onnistunut mm. tekemään farkut sillä seurauksella, että opettaja kiersi minua ympäri, kuin kissa kuumaa puuro ja ihmetteli ääneen, mikä ihme tässä mättää. Lopulta hän oivalsi, että pöksyissä ei ollut etukappaleiksi leikattuja osia lainkaan. Mielestäni samannäköisiä kaavoja oli ihan liika ja leikata kurautin kaikki samalla "kaavalla". Neuletöistä ainut onnistuminen on koettu, kun tein pojalleni hänen ollessaan pieni, villapaidan. Tämän prosessin aikana olin  jatkuvassa seurannassa oman neulontaopettajani (Kirsin) valvovan silmän alla. Kun sitten menimme vierailulle yhden tyttöystäväni luo, kyykistyi hän poikani eteen ja kysyi: "Onpas sulla nätti villapaita. Kuka sen on tehnyt?" (käsityöihminen hänkin) Poikani vastasi tietenkin, että äiti. Ystäväni totesi kujeilevasti: "taijat narrata" !

Tässäpä nämä tähtihetkeni tällä saralla sitten kutakuinkin ovatkin. Odottelen jo jännittyneenä tämän vuoden joululiitettä ajatuksella: Yrittänyttä ei laiteta !   Joten oikein mukavia hetkiä käsitöiden parissa ihan kaikenlaisille käsityöihmislle.

ISÄNPÄIVÄLAHJA VINKKI

Isänpäivä lähestyy ja alkaa tuskailu siitä, mitäpä isälle / puolisolle lahjaksi. Lehtimainokset pursuavat sukkaa, neuletta, tuoksua ja kirjaa. Erittäin hyviä lahjoja ja usein hyvinkin jopa tarpeeseen tulevia, mutta ainahan sitä pohtii josko älyäisi antaa jotakin yllättävää ja erilaista. Ja kerrankin minulla
välähti. Annoin vuosi sitten miehelleni "lahjakortin" Tujo´s pedigyr & beauty salonkiin !

Lahja lunastettiin muistaakseni seuraavana lauantai-iltana ja valmistelut hoitoja varten olivat seuraavat. Raahasin mukavan tv-tuolin, jonka saa ns. "ruissaloasentoon" kodinhoitohuoneeseen, jonka olin tietenkin raivannut pois kaikesta turhasta roinasta. Sytyttelin kynttilöitä runsaasti palamaan ja viritin radion klassisen musiikin taajudelle. Sihautin suitsuketikut tulille antamaan huoneeseen rentouttavia aromaattisia tuoksuja. Poksautin kuohuviinipullon auki ja asetin esille kaksi kuohuviinilasia. Vuorasin tv-tuolin valkoisilla paksuilla froteepyyhkeillä ja toivotin mieheni lämpimästi tervetulleeksi Tujo`s beuaty salonkiin kehoittaen häntä istumaan hoitotuoliin ja ottamaan rennosti. Aluksi nostimme hyvinvointi maljan ja sen jälkeen kiedoin hänet toisen valkoisen froteepyyhkeen lämpöön köllöttelemään.

Olin varustanut hoitopöydälleni kaikki mahdolliset purkit ja purnukat. Kuorintavoiteen, virkistävän kasvonaamion, silmänympärysvoiteen sekä kasvoveden. Valutin lasimaljaan lämmintävettä ja pesin kasvot ensin kahdella pehmeällä sienellä. Sen jälkeen käytin kaikki edellämainitsemani kuorinnat ja naamiot siinä järjestyksessä, kun muistelin itse joskus kasvohoidossa käydessäni saaneeni. Toisin, kuin omassa hoidossani, tarjosin välillä kuohuviiniä juotavaksi. Kuorintojen ja naamioiden jälkeen levitin iholle jotakin elvyttävää seerumia ( näyte ) ja lopuksi vielä kosteusvoidetta imeyttäen sen iholle rentouttavan kasvo/kaula/ hartiahieronnan saattelemana. Olin mielestäni saanut oikein mukavasti aikaan aitoa hoitola tunnelmaa istuen omassa tuolissani hänen takanaan, kuin kosmetologi konsanaan, selostaen käynnissä olevia vaiheita rauhallisella äänellä.

Kasvohoidon jälkeen nostettiin tuolia sen verran pystyasentoon, että saatiin jalat lämpimään kylpyyn, johon oli sekoitettu jalkakylpysuolaa. Kylvyn jälkeen jalat raspattiin ja käytin myös muutamia vuosia sitten ostamaani pedikyyrilaitetta viimeistellyn lopputuloksen aikaansaamiseksi.
Hoidon päätteeksi jalkoja hierottiin ja rasvattiin ravitsevalla jalkarasvalla aina pohkeisiin asti.

Voitte uskoa, että mieheni oli erittäin ilahtunut ja otettu tästä erikoisesta lahjasta ja parituntia kestäneestä intensiivisestä huomiosta, jota hänelle osoitin. Minäkin olin hyvilläni, kun näin kuinka hän tätä elettäni arvosti. Olimme siis molemmat hyvin tyytyväisiä, niin lahjan antaja kuin saajakin.

Mutta, mutta.... nyt olen suurien paineiden alla. Entäs tänä vuonna? Mitä ihmettä sitä nyt keksisi? Menekö hakemaan jotakin valmista kaupasta vai yritänkö kehittää taas jonkinlaisen lahjakortti tsydeemin. Täytyy laittaa mietintämyssy päähään ja jos jollakulla on joitakin valovoimaisia ideoita, niin otan niitä nyt erittäin mielelläni vastaan.    

Hetket ennen ikuisuutta

Näin pyhäinpäivänä muistelemme rakkaitamme, jotka jo ovat jättäneet meidät. Kuoleman läheisyys ravisuttaa tunteita ja sen läsnäolo panee ajattelemaan elämää. Näin kävi ainakin minulle, kun isäni kuoli. Kolme vuotta sitten 19.6. juhannusaattona.

Noin viikkoa aikaisemmin jouduimme sisareni kanssa tilanteeseen, jossa meidän oli ilmaistava kantamme siihen, minkälaisella hoitolinjalla isän kohdalla jatkettaisiin. Vaihtoehtoina olivat joko nesteytyshoidot keskussairaalassa tai terminaalivaiheeseen siirtyminen. Voi mikä kysymys ja vastuu. Sekä tunteiden ja arvojen taisto. Onneksi isä auttoi tässä vaikeassa päätöksessä ja tiedämme, että valitsimme oikein. Mietimme myös, mitä haluaisimme omalle kohdallemme vastaavassa tilanteessa.

Olin hänen vierellään, kun hetki koitti. Silitin poskea ja hyräilin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.... Katselimme toisiamme viimeiseen asti, kunnes näin elämän liekin hänen silmissään sammuneen. Mieleeni tuli välittömästi sanat: "kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole."
Tuo hetki sai minut ymmärtämään, kuinka hennoin säikein olemme kiinni tässä elämässä sitten, kun aikamme täällä on tullut täyteen.

Hetket ennen ikuisuutta oli mykistävin kokemus. Muistan vieläkin hyvin tarkasti kaiken. Myös epäolennaisuuksia, kuten tuulettimen hiljaisen hyrinän. Kesäillan tuoksun, joka karkasi sisään raollaan olevasta ikkunasta tai hänen henkilökohtaisten tavaroidensa sijoittelun huoneessa. Aika tuntui, kuin hetkeksi pysähtyvän, sillä kaikesta huolimatta ihmisen elämän päättyminen tässä maailmassa tuntuu käsittämättömältä, koska tapahtuneen lopullisuuden ymmärtäminen on vasta hiipimässä tietoisuuteen.

Poistuessani tuona iltana Telkänhoivasta, näin muiden asukkaiden juhlivan alakerrassa juhannusta. Avarasta yhteisestä tilasta kuului iloista puheensorinaa ja tuoksuista päätellen siellä paistettiin  lettuja. En voinut välttyä ajatukselta, kuinka ilonpitoon tulee vaikuttamaan hetken päästä ikkunoiden eteen lipuvan mustan auton saapuminen, jossa suomenliput lepattavat sivupeilien molemmin puolin. Kesän valoisimpana hetkenä oli yksi otettu joukosta pois, ja se ei jäänyt varmasti keneltäkään heistä huomaamatta. Toisaalta asukkaat siellä jos missä ovat varmasti tietoisia elämän rajallisuudesta ja tottuneitakin tämän mustan auton vierailuihin, joka ei tuo koskaan ketään takaisin.

Tänään veimme siskoni kanssa isän haudalle kynttilät jo neljäntenä pyhäinpäivänä. Vaikka aikaa on  jo kulunut useampi vuosi, pyyhimme silti kyyneleitä viettäessämme hiljaista hetkeä. Toivon voimia kaikille, jotka ovat menettäneet läheisensä vasta hiljattain tai ovat tilanteessa, jossa yhteisen ajan päättyminen on enää ehkä vain hetkien kysymys.

THAI HIERONNASSA

Olemme vierailleet tuolla hymyn maassa kaikkiaan kuusi kertaa. Ihanteelliset sääolosuhteet, hyvät golfkentät, Thaimaalaisten ystävällisyys sekä täysin erilainen kulttuuri - niin hyvässä, kuin pahassakin on saanut meidät palaamaan sinne aina uudelleen.

Hyväpuoli on myös monenlaisten hoitojen ja hierontojen sekä yleensäkin tämän tyyppisten palvelujen saatavuus ja edullinen hintataso. Ei liene sellaista Thaimaan matkailijaa, joka ei olisi edes kerran istahtanut jalkahierontaan ja elvyttänyt täten paljosta kävelystä ja helteestä turvonneita koipiaan. Ensimmäisen kerran kävimme Thaimaassa, Pattayalla yli 20-vuotta sitten. Kun sinne  pitkän tauon jalkeen uudelleen matkustimme, oli kaupunki muuttunut aivan täysin. Kävelin ensimmäiset pari päivää käytännöllisesti katsoen suu auki, sillä meno ja meininki oli nyt niin toisenlaista. Näitä hierontapaikkoja oli aivan vierivieressä astuessamme ulos hotellistamme, kadulle nimeltään Soi Phuakhao. Kaikilla matkoillamme olen hieronnoissa käynyt, ja nauttinut useimmiten hyvin paljon. Mukaan mahtuu muutama käynti, jotka ovat jääneet erityisesti mieleeni, mutta ei välttämättä varsinaisen nauttitavuutensa ansiosta.

Yksi näistä kerroista sijoittuu juuri tuohon 20-vuotta jälkeen, tilanteeseen. Olen muutamana iltapäivänä ottanut jalkahieronnan mieheni ollessa golffaamassa matkaseurueeseemme kuuluvien kavereiden kanssa. ( Minusta ei ole pelaajaksi siinä helteessä ihan joka päivä.) Kokemus on ollut taivaallinen ja olemme keskustelleet, josko ottaisimme jonkin hieronnan joku päivä myös yhdessä. Olemme eräänä iltana syömässä tuttavapariskunnan kanssa, jotka ovat lomalla Pattayalla sattumalta yhtäaikaa. He kertoilevat matkakokemuksistaan ja myös tämä hieronta asia nousee esiin. Molemmat ylistävät Oil massagea ( öljyhierontaa ) suosittellen sitä lämpimästi myös meille. Päätämme lähteä seuraavana iltana golfkierroksen jälkeen asialle.

Koska kokemus jalkahieronnasta on ollut niin hyvä, ja mainoskyltin mukaan sekä öljy- että perinteinen thai-hierontakin onnistuu ehdotan miehelleni, että menisimme sinne minulle entuudestaan tuttuun paikkaan. Ja sitäpaitsi kaikki ne näyttävät ulkoapäin katsottuna aikalailla samanlaisilta, niin että miksipä lähteä merta edemmäksi kalaan ?  Elättelen toiveita, että saisin saman tytön hierojakseni, jonka pakeilla olen jo aikaisemmin käynyt. Saan kuitenkin kuulla, että hän on nyt vapaapäivän vietossa, mutta eipä hätää kaksi neitokaista pomppaa tuoleistaan ylös ja ohjaa meidät sisätiloihin. On yleisesti tapana, että hierontaan houkutellaan ohikulkijoita oman salongin ulkopuolella istuskellen. Nousemme yläkertaan ja alkeellisella englannilla meiltä tiedustellaan minkä hieronnan haluamme ottaa ja osoitetaan kädessä olevaa kylttiä. Yritän kysyä kumpi heidän mielestään on BETTER? parempi, öljy- vaiko thaihieronta. Toinen naisista hymyilee leveästi, nyökkäilee ja toistaa better... Tajuan, ettei hän ymmärrä mitä yritän häneltä tiedustella ja kun olemme jo puhuneet Oilmassagesta, ilmoitan hänelle ottavamme sen. Hän viittilöi meitä seuraamaan itseään ja kampeamme vielä yhden kerroksen ylöspäin.....

Tulemme suurehkoon huoneeseen, jonka katossa pyörii laiskasti tuuletin. On hämärää ja havaitsen, että tilassa on arviolta noin kymmenisen lavitsaa, joita eroittaa toisistaan verhot. Meitä kehoitetaan riisuutumaan alusvaatteisillemme ja käymään päinmakuulle. Kun olemme asettautuneet aloillemme verhot sujahtavat eteen ja jäämme hierojiemme kanssa kahden. Hyvin pian minulle valkenee, että tyttö jonka käsittelyssä olen, ei oikein tiedä mitä kanssani tulisi tehdä. Silitellään sieltä ja taputetaan täältä, mutta selvää "plääniä", kuinka edetä ei hänellä tunnu todellakaan olevan. Hämmentyneenä alan höristellä korviani. Älyän pian, että olen täällä takuuvarmasti ainut NAINEN ! Terästän kuuloaistini äärimmilleen ja havaitsen hentoa supattelua ja pehmeitä naurahduksia sekä huokailuja salin uumenista..... Herra paratkoon. MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU???? Ja mieheni on verhontakana tuon toisen naisen "kynsissä"! Toivon hartaasti hänen hiffaavan, että juuri tämä on niitä harvoja kertoja jolloin ei todellakaan heittäydytä tilanteeseen tai tartuta hetkeen...parasta olisi vain miettiä mahdollisimman ankeita asioita, kuten polttoaineen hinnannousua, mökin wc-pöntön tyhjentämistä tai jalkasilsaa. Sillä jos ei nyt ole skarppina, saattavat nuo pienet ja vikkelät kädet eksyä alueille, joille en millään soisi niiden tässä kohtaa eksyvän...

Tätä mantraa hoen mielessäni, kun meidät erottava verho vetäistään sivuun ja näen mieheni pään tämän hierojaneitokaisen sylissä. Nainen istuu lootusasennossa lavitsan pääpuolessa selkäänsä seinään nojaten ja pyörittelee sormillaan mieheni ohimoita. Iloisesti hymyillen hän kysäisee: Is evelitihing oollait madaam? Mutisen hieman epävarmasti hymyillen, että jees jees ja verhot sujahtavat vauhdilla takaisin kiinni. Kun tuo sessio on lopulta ohi meille tarjotaan mahdollisuutta ottaa suihku. Kieltäydyn, mutta mieheni päättää mennä huuhtelemaan ylimääräisen öljyn iholtaan. Hierojatar menisi mielellään mukaan "auttamaan" pesussa, mutta ehdotus torjutaan kohteliaasti. Kun olemme maksaneet viulut ja lähdemme laskeutumassa alakertaan, taputtaa tämä neitokainen miestäni olkapäälle ja toteaa: guud haspöönd Madaam. Nyökkään ja kiirehdimme ulos. Kadulle päästyämme suuntaamme välittömästi ensimmäiseen vastaan tulevaan baariin. Tilaamme oluet, istumme alas ja arvelemme etteivät tuttavamme käyneet ainakaan tuolla.

Tämä toinen episodi on viime helmikuulta. Pattayalla toimii Health Land niminen paikka, jossa saa monenlaisia hoitoja ja hierontoja vähän Day-spa tyyppisesti. Hierojat ovat koulutettuja ja puitteet ovat viihtyisät. Köröttelimme sinne lavataksilla ja teimme varauksen. Hetken odottelun jälkeen kaksi jo aikuista naista tulee kutsumaan meidät mukaansa. Meille osoitetaan kahdenhengenlooshi, jossa pukeudumme väljiin, judoasua muistuttaviin vaatteisiin. Kun olemme valmiit, hierojat astuvat sisään. Käyn mahdollisimman rentoon asentoon ja suljen silmäni. Tapoihin kuuluu, että rituaali aloitetaan jalkojenpesulla, jonka jälkeen aloitetaan varsinainen hieronta.

 Heti ensikosketuksesta on selvää, ettei tämä täti säästele voimiaan. Hän ei todellakaan hivele tai taputtele. Nostan päätäni tyynystä ja kerron, että oikea polveni on aika kipeä, joten sitä tulisi käsitellä varovasti. Nainen ei puhu kuin muutaman sanan englantia, mutta uskon hänen kuitenkin käsittäneen mitä tarkoitan. Perinteinen thaihieronta perustuu paljolti painallustekniikkaan sekä erilaisiin venytyksiin. Hieroja käyttää kyynärpäitään sekä käsivarsiaan "työvälineenä". Saatetaanpa jopa kävellä hierottavan selässä, mikäli uskotaan asiakkaan käsittelyn kestävän. En pysty rentoutumaan lainkaan. Lihakseni jännittyvät ja ajattelen kaiken aikaa kestänkö samanlaista käsittelyä kehoni toisella puolella. Ohjeistan häntä hiukan hölläämään otettaan. Toiveeseeni taivutaan hyvin hienovaraisin muutoksin. Hetken päästä kuitenkin totun hänen otteisiinsa ja huokaan syvään mielessäni. Minut kuitenkin herätetään tästä nirvanasta äkkiarvaamatta tapahtuvalla tarrauksella aivan eri kohteeseen, mitä parhaillaan käsiteltiin. Silmäni rävähtävät auki enkä uskalla niitä enää sulkea. Haluan varautua seuraavaan hyökkäykseen. Ihoani kihelmöi ja oikein tunnen, kuinka veri kiertää ! En ole varma tuntuuko nyt hyvältä vai pahalta. Hieronta kestää reilut kaksi tuntia ja käsittelyssä käydään koko vartalo molemmin puolin läpi. Sessio päättyy rennoin rantein tehtäviin voimakkaisiin läpsäytyksiin selkään. Hierojat kumartavat ja poistuvat huoneesta, jotta saamme pukeutua omiin vaatteisiimme. Nousemme mieheni kanssa patjoiltamme ja oikoilemme jäseniämme. Pyörittelen päätäni ja sanon, että olo on kuin maantiejyränalle jääneellä. Lisään vielä, että pahinta oli, kun ei voinut yhtään tietää mitä seuraavana tapahtuu. Mieheni kokemus vastaa omaani. Hän selittää minulle, kuinka alkoi jo hyvissä ajoin, päinmaakuulla oltuaan nykyttämään päätään pienin liikkein perusasetoon ollakseen valmis, jos äkkiärvaamatta tarrattaisiin niskasta kiinni. Saamme nauruhepulikohtauksen, josta ei meinaa loppua tulla.

Hoitolan aulassa hierojattaret tarjoilevat meille teetä ja odottavat tippejään. Ne saatuaan he poistuvat paikalta ja mekin lähdemme jatkamaan matkaamme. Ilmastoidusta sisätilasta pöllähdämme kuumaan ja kosteaan ulkoilmaan. Verikiertää vinhasti suonissamme ja lihaksia kihelmöi. Tunnemme todellakin olevamme elossa.

BISNES LUOKASSA

On helmikuun loppu 2011 ja olemme palaamassa parinviikon lomamatkaltamme Thaimaan lämmöstä. Jonotamme matkalippujen ja passien tarkastuspisteeseen ja sitä kautta pääsyä Finnairin lähtöhalliin. Työnnän käden laukkuni uumeniin ja varmistan, että muistinhan varmasti tunkea puhallettavan niskatyynyni mukaan käsimatkatavaroihin. Edessä on  yhdentoistatunnin yölento ja on erittäin positiivista, jos pystyn nukkumaan edes tunnin yhtäjaksoisesti.

Kun vuoroni tulee, ojennan passini ja matkalipun ystävällisen näköiselle Thaimaalaisvirkailijalle.
Hän ottaa ne vastaan, siristää silmiään, katsoo vielä tietokoneensa näyttöön ja pyytää voisiko Madam, astua ystävällisesti syrjään ja odottaa hetken. Matkustusasiakirjani jäävät hänelle. Takana tulevalle miehelleni toistetaan sama kehoitus... vain madam vaihtuu sir ´ksi. Seisomme meille osoitetussa paikassa ja mikäli se vain olisi mahdollista, jättisuuret kysymysmerkit roikkuisivat päittemme yläpuolella. Mitä helvettiä, sihautan miehelleni hampaideni välistä. Niissä meidän matkalaukuissa on jotain häikkää. Mitä häikkää niissä voi olla ? Mieheni rauhoittelee minua, mutta näen, että hänenkin aivonsa raksuttavat kiivaasti. Noin viiden minuutin odottelun jälkeen passimme ja matkalippumme ottanut virkailija palaa luoksemme ja sanoo vaihtaneensa lippumme bisnesluokkaan, IF YOU DON´T MIND !!!! Kun alan hitaasti ymmärtämään tämän viestin sisällön, tunnen kuinka suuni vetäytyy korvia kohti ja onnistun vain toteamaan, " RI-HI-HI-HILI" ?  Hän pudistelee hienoisesti päätään ja vie sormensa huulilleen. Olen välittömästi juonessa mukana ja vedän suurin ponnistuksin kasvoni peruslukemille.

Kun tämä valtava teräslintu on tankattu, siivottu ja kaikista laukuista lastattu pääsevät matkustajat sisään. Kuulemme kuulutuksen, jossa pyydetään ensin bisnesluokassa matkustavia astumaan koneeseen. Sen jälkeen ovat tervetulleita Finnairplus-jäsenet sekä muut matkustajat. Meitä lähtee liikkeelle pieni joukko kohti lähtöporttia. Yritän loihtia kasvoilleni huolettoman kosmopoliitin ilmeen ja liikun eteenpäin erittäin kevein askelin. Astumme koneeseen. Ovella odottava lentoemäntä ohjaa meidät sulavasti peremmälle matkustamoon. Tulemme avaraan, hyvin ilmastoituun ja rauhallisen valoisaan tilaan. Kukaan ei tuupi takana tai jäkitä edessä. Käytävällä kuohuviinitarjottimen kanssa seisova toinen lentoemäntä ojentaa lasit käteemme sekä ohjaa meidät omille paikoillemme.  (Kylläpä jo janottikin.)

Asettaudumme istumaan. Nipistän miestäni käsivarresta ja kuiskaan hänelle onko tämä totta? nipistän salaa myös itseäni, sillä uumoilen, että matkasta tulee muodostumaan erittäin miellyttävä ja ikimuistoinen. Ryhdyn tutkimaan istuimeni viereisessä paneelissa olevia vipuja, vimstaakeja ja nappuloita. Painan yhdesta ja tunnen, kuinka selkänojani alaosa alkaa muljuamaan mukavasti edeten pienin puristuksin ja painalluksin kohti yläselkää aina hartioille asti. Saan siis parhaillaan mitä rentouttavinta selkähierontaa. Suljen silmäni ja annan ihmepenkin tehdä taikojaan. Ja mikä parasta, tämä väsymätön hieroja on palveluksessani heti, kun vain painan tuosta samaisesta nappulasta. Nousu on tapahtunut huomaamatta ja sieraimiimme alkaa leijailla herkullista ruoantuoksua. Saamme käsiimme tyylikkään meny`n,  josta voimme valita alku- pää-, ja jälkiruoan sekä viinilistan. Listassa on perusteelliset kuvaukset odotettavissa olevista makuelämyksistä sekä tieto, mistä maasta tämä ainutlaatuinen helmi on lähtöisin ja mitä rypälelajikettä on valmistuksessa käytetty. Ainut asia joka listalta puuttu, on viinin hinta, mutta sillähän ei ole mitään merkitystä, sillä täällä on kaikki ilmaista. Valitsemme mieleisemme ateriakokonaisuuden, jonka jälkeen lentoemäntä tiedustelee ruokajuoma toiveitamme. Tunnustan rehellisesti, ettemme ole mitään viinientuntijoita, joten toivomme hänen suositustaan. Hän kertoo meille  kaikkien tarjolla olevien viinien olevan erinomaisia ja keksii, että voimme, ja itseasiassa meidän täytyy, maistaa useampaakin vaihtoehtoa. Suostumme mielihyvin arvatenkin tähän makuaistejamme avartavaan ehdotukseen.

Ateria tarjotaan posliiniastioista, juomat nautitaan laseista ja aterimet ovat terästä. Ottaen huomioon,  kuinka tarkkoja lentomatkustamisessa nykyisin ollaan, hämmästelen näitä teräksisiä vermeitä. Vilkuilen epäluuloisena ympärilleni, sillä tietääkseni ( ainakin amerikkalaisissa elokuvissa)  kaikista ovelin pahis ja gansteri sekä koko konekaappauksen "aivot" on se sliipattu täydellisesti istuvaan Armanin pukuun pukeutunut salkkumies, joka matkustaa bisnesluokassa.  Koska lähistöllä ei näy yhtään Armanin pukuun sonnustautunutta, epäilyttävän näköistä urosta, joka voisi hetkenä minä hyvänsä lyödä Hackmanin veitsen kurkulleni, rauhoitun ja nautin päivällisestäni täysin siemauksin. Makuelämyksen täydentää lentoemännän suosittelema jälkiruokaviini, joka on hänen mukaansa kuin linnunmaitoa ja vähän "by the way" mentaliteetillä ilmaistuna, vielä sangen hintavaakin. Emme siis voi mitenkään vastustaa kiusasta olla nauttimatta tätä nielua ihanasti voitelevaa nektaria. Ruokailun päätyttyä raapustan hätäisesti kaikkien viinien nimet mieheni sudokulehden reunaan, sillä kukapa tietää jos joitakin näistä uusista tuttavuuksista tulisi hakittua pullollinen tai kaksi pimeiden talvi-iltojen ratoksi.

Tutustuminen ihmepenkin salattuihin ominaisuuksiin jatkuu. Löydän lokeron, jonka uumenista nostan esiin pienen pussukan. Pussukan sisältöä on selvästi mietitty hyvin tarkkaan, sillä se sisältää kaikkea fantsua, joita lennonaikana tullaan tarvitsemaan. Pehmoiset resorittomat unisukat, korvatulpat, silmämaskin, hammasharja/hammastahna putkilon lentoyhtiön logolla varustettuna, kosteusvoidetta sekä partahöylän ja vaahdon. Sipaisen unisukat koipiini ja lähden pussukan kanssa iltapesulle. Hyvä ruoka ja rentouttava viini ovat tehneet tehtävänsä, enkä jaksa avata edessäni olevaa viihdekeskusta. Painan yhtä napeista ja tunnen kuinka penkki alkaa liukua pehmeästi alaspäin siten, että olen lopulta makuuasennossa. Pöyhin tyynyni ja vedä peiton korvilleni. Hetken kuluttua olenkin jo umpiunessa.

Heräilen vaimeisiin ääniin monta tuntia myöhemmin, kun matkaa Helsinkiin on jäljellä enää reilu tunti. Nautimme maittavan aamiaisen ja pian sen jälkeen tunnemme kevyen tömähdyksen, kun koneen pyörät iskeytyvät kotimaan kamaralle. Olemme virkeitä hyvin nukutun yön jälkeen ja edessämme oleva reilut kolmetuntia kestävä ajomatka Jyväskylään ei tunnu lainkaan vastemieliseltä.

Ajomatkan aikana kertaamme tapahtunutta ja toteamme, kuinka toisenlaista tuo lentomatkustaminen voi parhaimmillaan olla. Päätämme tutkia heti kotiin päästyämme paljonko se maksaisi, jos vaikka seuraavan kerran....... Hinnan nähtyämme tulemme siihen tulokseen, että turistiluokassa lentäminen on itseasissa ihan OK. Tämä olkoon sellainen "once in life time" juttu. Ellemme sitten voita lotossa tai lentämällä ensin miljoona kilometriä tule tienanneeksi finnairpluspisteillä mahdollisuuden matkustusluokan korottamiseen.

I am the BOSS...or am I ?

Täällä ollaan ajautumassa avoimeen kriisiin. Johtajan "palliani" huojutetaan voimakkaasti. Malú lietsoo kapinahenkeä, johon Heta on liittymässä mukaan. Tytöt ovat nousseet barrikaadeille !

Tämä kaikki on tapahtunut hyvin hienovaraisesti. Ensimmäisenä on ote alkanut lipsua hihnakäyttäytymisessä. Kehoitustani kävellä hihnalöysänä kyseenalaistetaan lakkaamatta ja aina enenevässä määrin toimitaan täysin kehoitusteni vastaisesti. Toisena tuli mukaan vieraille koirille räyhääminen. Jo hyvissä ajoin Malú heittäytyy mahalleen maahan ja oikein odotta kohtaamista sekä hetkeä, jolloin voi aloittaa sen armottoman messuamisen. Tai - havaittuaan lajitoverinsa kymmenien metrien päästä, alkaa edetä tätä kohti kuin puumaa. Matalin, hiipivin liikkein, pää olkapäiden väliin pudotettuna, katse tiiviisti kohteessa. Juuri, kun tämä pahaa aavistamaton Sessu on ohittamaisillaan meidät syttyy jumalaton nuoha. Ja Heta komppaa kaveriaan. Saattaahan olla, että juuri Heta on se ensimmäinen kimmokkeen antaja rykiessään terävästi ja viipottaessaan rintarottingilla eteenpäin. Kolmanneksi olen pannut merkille, että pelkkään nappula-ateriaan ei olla enää tyytyväisiä. Hetakaan, joka on tähän menessä hotkaissut ruokansa, kuin mansikat poskeen nuollen kuppinsa aterian päätteeksi putipuhtaaksi. Ja neljänneksi, riekutaan ikkunassa ja haukutaan kaikki ohikulkijat, autot, pyöräilijät ja varikset sekä pikkulinnut.

Nyt otetaan naisista mittaa ja katsotaan kuka on kuka !  Olen jo uhkaillut saavutettujen etujen menetyksellä. Strategiani on, että alan pudotella armotta pois ensin hihna- ja tervetuliaisnamit, sekä namit hienosta pissusta ja kakasta. Seuraavaksi lyön makuuhuoneen oven kiinni ja evään pääsyn untuvatäkeille. Ellei tämäkään vielä tehoa ( kyllä ) tarjoan vain ja ainostaan nappula-aterioita vähintään yhden viikon pituisen ajan. Ja viimeisenä oljenkortena - EN anna rapsutuksia, jos niitä kerjätään. Enkä leikitä pallon kanssa. Miltäs kuulostaa?

Olen selvittänyt nämä faktat viimeksi tänään, mutta molemmat neidit vain pyörittelevät päätään ja katsovat minuun vetoavasti. En aijo langeta tähän vipuun. Sillä pelkään, että jos nyt alan pehmoilemaan, niin löytäessään kaikki koirankasvatusoppaani (joita olen epätoivoisena selaillut) repivät ne kappaleiksi ja tiedä vaikka vielä lirauttavat pissat päälle. Olen kyllä funtsaillut, että saatan tarvita johtaja koulutusta. Mielessäni on jo pyörinyt muutaman paikallisen gurun nimi, jolta voisin vähän "goutsausta" pyytää.

Vai pitäisikö mennä vielä pidemmälle ja kutsua ihan ulkomaalaista asiantuntija-apua? Olen jo googlettanut sekä Cesar Millanin, että Victoria Stilwell´in saadakseni heidän yhteystietonsa.
Olisihan se aika uleeta, jos koirakuiskaaja karauttaisi Hummerillaan tähän Kuovinkujalle ja tulisi selvittämään ongelmaa. Näen jo meidät Juhan kanssa istumassa vakavina olohuoneen sohvassa  tilittämässä kuinka oikein olemme näitä riiviöitä kasvattaneet, koska tähän on nyt tultu. Seuraavassa mielikuvassani halaamme kaikki kolme tiukasti toisiamme ja tytöt istuvat kuuliaisina taustalla, sillä hänen oikea aikaiset sihautuksensa sekä terävät sormenpää napautuksensa kaulanalueelle ovat saaneet nämä Espanjattaret tuon maagisen kosketuksen voimasta unohtamaan huonot tapansa ikuisiksi ajoiksi.

Myös mielikuva Victoriasta tarkkailemassa touhujamme tuntuu houkuttelevalta. Kuvittelen tuon hoikan ja määrätietoisen naisen seisovan taustalla tehden huomioita käytöksestämme. Näen, kuinka hän ilmehtii kameralle silmät suurina ja huulet pyöreinä hämmästyksestä, havaitessaan kaikki ne päivänselvät virheet, joita jatkuvasti teen suhteesani tyttöihin. Lopulta kuulen ripityksen siitä, kuinka minun on otettava nyt napakasti tilanne haltuun. Sovimme, että hän seuraa tekemisiämme -kameran välityksellä ja tulee viikon kuluttua ohjeistamaan lisää. Lopulta kuitenkin on hän saanut paksuihin kaloihimme taottua ne seikat, jotka tekevät minusta sekä jämäkän että lempeän johtajan. Ja onnistuttuani tehtävässäni pääsen todistamaan uskomattomatonta kasvua ja kehitystä. Koiristani voi hyvällä ja johdonmukaisella otteella kasvaa mitä viisaimmat luontokappaleet, joiden voidaan odottaa lähivuosina tapailevan jopa muutamia yksinkertaisia suomenkielen sanoja!

Herään haaveistani ja havahdun kahden karvanaaman tiiviiseen tuijotukseen. Tytöt ovat selvästi sitä mieltä, että nyt riittä tämä koneella roikkuminen ja blogin kirjoittaminen. Mieleni heltyy ja päätän antaa bloginkirjoitusodottelunamit! Tiukkanan johtajana kukkoilun aloitan sitten huomenna.

RUUSULASSA

Kävin eilen vierailulla äitini luona Ruusulassa, Keljon Vanhainkodilla. Siellä asuu viitisentoista joko vaikeassa tai keskivaikeassa vaiheessa olevaa muistisairasta miestä ja naista. Äitini on asunut siellä nyt kaksi vuotta.

Saavuttuani paikalle hain häntä katseellani päiväsalissa istuskelevien asukkaisen joukosta ja kun en löytänyt, suunnistin hänen omaan huoneeseensa. Ovi oli raollaan ja huone tyhjä. Kyselin kansliasta hoitajilta ja sain kuulla, että äitini on ulkoilemassa, mutta tulee kyllä varmasti pian. Palasin takaisin  huoneeseen, istuin sängylle ja asetuin odottomaan. Mietin kuinka arvokasta työtä nuo Jyväskylän Lions Clubin vapaaehtoiset tekevätkään, kun käyvät säännöllisesti asukkaita ulkoiluttamassa ja auttavat näin sekä henkilökuntaa, että meitä omaisia. Äiti ei ole ollut viimeaikoina kovinkaan hanakka lähtemään ulos sillä askel on lyhentynyt ja "kintereet" ovat kipeät, kuten hän itse asian ilmaisee. Kuitenkin hoitajien mukaan, kun nämä herrat saapuvat paikalle ja äitini kuulee, että pastori Hovikoski lähtisi mielellään hänen kanssaan kävelylle, suoriudutaan tienpäälle alle aikayksikön.

Istuin siinä sängyllä kännykkääni räpläillen ja hetken päästä vaistoan etten ole tilassa enää yksin. Nousin seisomaan ja kurkistin kulman taakse. Oviaukossa seisoi minulle ennestään tuntematon, siis uusi, Ruusulan miesasukas. Totesin hänelle ystävällisesti, että olette nyt tullut väärään huoneeseen. Hän kuiskasi minulle, ettei oikein tiedä, missä hänen oma huoneensa on. Tiedustelin hänen nimeään ja saatuani vastauksen pyysin häntä mukaani ja sanoin, että voimme mennä sitä yhdessä etsimään.

Hän suostui ehdotukseeni ja lähdimme kävelemään käytävää eteenpäin. Hänen liikkumisensa vaikutti yhtäaikaa sekä taka- että etukenoiselta. Askeleleet olivat lyhyet ja arkailevat. Hän puhui edelleen kuiskaten ja kertoo reisiään särkevän. Kehoitin häntä kertomaan asiasta hoitajille ja samalla olemme hänen huoneensa oven takana. Kokeilen kahvaa ja ovi aukeaa. Pyydän häntä astumaan sisään jä käymään hetkeksi levolle, jotta särkevät reidet pääsevät rentoutumaan. Kuiskaten hän pyytää minua vielä pitämään ovenkahvasta kiinni ja jäämään paikoilleni. Katselen kun hän astelee huoneeseensa ja huikkaan hänen peräänsä "näyttääkö  tutulta?" Hän seisahtuu keskelle huonettaan jääden seisomaan selin minuun päin. Huone on niukasti sisustettu, mutta yöpöydältä kurkistaa pehmolelukoira.....minua nielettää tämä pysähtynyt hetki. Kuulen jo äitini tutun äänen toiselta käytävältä ja riennän hänen luokseen. Hän astelee huonettaan kohti kävelysauvat tiukassa tananssa vakain askelin. Raitisulkoilma on saanut hänen poskensa punaisiksi ja sinistäkin sinisemät silmänsä kirkkaiksi. Äitini näyttää onnelliselta. Kävelen häntä kohti ja kaapaan halaukseen. Hänen huulensa sulavat hymyyn ja kuulen tuon tutun lausahduksen: "Kultalintu" ! Ja sillä hän takoittaa MINUA. Saatatte vain kuvitella kuinka ihanaa ON, olla kultalintu jollekkin. Samalla hän ilmoittaa salissa istuville asukkaille minun olevan hänen nuorintyttärensä.

Autan häntä riisuutumaan ja istumme sitten tarinoimaan. Hän ihailee rusketustani, jonka jälleen kerran kerron olevan peräisin taannoiselta Rodoksen matkaltani, jossa äitikin on käynyt useita kertoja. Muistelemme näitä matkoja nyt yhdessä. Kerron siskoni ja hänen tyttärensä olevan parasta aikaa Istanbulissa ja äiti on mielissään siitä, että olemme vielä niin viriilejä ja nuoria, että pääsemme matkustamaan ja nauttimaan elämästä. Hetken päästä hän kysäisee, että minkäs ikäinen sinä oikein nyt olet? Kerron ikäni ja hän toteaa minun olevan poikanen vielä. Hymyilyttää. Kohta hän kysäisee omaa ikäänsä. "Mitäpä luulet äiti? minkä ikäisen ihmisen kropassa tunnet nyt olevasi? Äiti miettii asiaa pääkallellaan hetken ja toteaa, että "on niin vaikeaa arvioida sitä omaa ikäänsä" Sydämeni käpertyy. Vain muistisairas ihminen joutuu tilanteeseen, jossa arvioi omaa ikäänsä! Niinpä sanon hänen täyttäneen juuri edellisellä viikolla 84-vuotta. Äiti vaikuttaa hämmästyneeltä ja ihmettelee onko hän jo niin vanha. "Tien pitkän kulkea antoi" on aina loppukaneettina tälle ikäkeskustelulle ja nyökkäämme molemmat päätämme alleviivataksemme hänen korkeaa ikäänsä sekä pitkää taivaltaan.

Oveen koputetaan ja hoitajan pää pilkistää raosta. On lounas aika ja toivomme ruoan huoneeseen, jotta voimme jatkaa yhdessäoloa rauhallisissa merkeissä. Toivettamme noudatetaan ja seuraan kuinka äiti syö hyvällä ruokahalulla ja asiaan keskittyneesti, kuten on aina ruokaillut. Aterian päätyttyä havaitsen hänen tukahduttavan haukotustaan ja ymmärrän, että minun on nyt aika lähteä. Tiedustelen lähteekö hän minua saattelemaan vai haluaako jäädä huoneeseensa lepäämään. Äiti ilmoittaa, että oikaisisi mielellään hetkeksi sänkyyn. Odotan, että hän asettuu pedille. Peittelen hänet lämpöisellä fleechuovalla ja sujautan suukon poskelle. Toivotan hyvää päivänjatkoa ja kerron, että tulen taas joku päivä häntä katsomaan. Kiitos kulta, äitini vastaa ja huiskuttaa minulle. Painan oven hiljaa perässäni kiinni ja huikkaan hoitajille, että olen menossa pois.

Laskeudun hissillä ala-aulaan jonka päiväkeskuksen tiloissa istuu sekä hoitajia, että asiakkaita. Kävelen tuttua pitkähköä käytävää pitkin ulko-ovea kohti, kunnes pysähdyn katselemaan seinällä olevia teoksia.  A4-kokoisille paperiarkeille on painettu erivärisiin maaleihin kastettujen kämmenten kuvia. Kunkin kämmenen oheen on liitetty pieni kirjoitus, joka kertoo jotakin noista käsistä ja mitä niillä on pitkän elämän aikana saatu tehdyksi. "Elsa 84-v. Voitin nuorena hiihtokilpailuissa viisi lusikkata......"Tauno 87-v. Onhan näillä käsillä ja jaloillakin tullut tetyä kaikenmoista..... jne. Liikutun syvästi. Räpyttelen silmiäni, sillä ne ovat yhtäkkiä sumuiset. Tajuan, että katselen Taidetta, mitä kauneimassa muodossaan. Eikö taiteeksi lueta kaikki se, mikä herättää katsojassaan tai kokijassaan voimakkaita tunteita ja siten koskettaa syvältä. Käytyäni kaikki teokset ja niihin liittyvät tarinat läpi, astun raittiiseen ulkoilmaan ja tunnen saaneeni niin paljon.